lauantaina, marraskuuta 26, 2005

Kadulta galleriaan

Eilen oli taiteilijatalon pikkujoulu Vuoksi-galleriassa, sponsori tarjosi sampea ja hanhipaistia, en viipynyt juhlissa pitkään. Koko viikon on ollut niin paljon menoa, joka ilta jokin tilaisuus, ja sama jatkuu ensi viikolla. Tämän viikon paras tilaisuus oli Olli Marttilan näyttelyn avajaiset (vernissajaiset kuten ennen vanhaan, äitini aikaan, sanottiin) Galerie Forsblomilla. Se on noita Espan hienoja gallerioita, joiden kutsuvieraslistalla en ole, mutta Olli laittoi minut omalle listalleen, koska halusi näyttää minulle jotain mikä oli syntynyt unikirjani (Nainen unen peilissä) innoittamana. Lasin alla oli sarja hänen kuvitettuja uniaan. Olisin ostanut yhden unen, mutta ei minulla ollut rahaa, eikä ikinä tule olemaan niin paljon rahaa, että pystyisin ostamaan hänen uniaan, ellen voita Finlandia-palkintoa, ja sehän on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella.


Unikirja on edelleen se kirjani, jota eniten kysytään. Kustantaja ei osta siitä uutta painosta, mutta kirjastosta se löytyy ja hyvällä onnesta divarista. Minua itseäni hämmästyttää nykyään kahdentoista vuoden takainen hullunrohkeuteni – kuinka uskalsin antaa julkisuuteen niin henkilökohtaisen kirjan. Se on sekä omaelämäkerta että unikirja.


En ole tavannut Ollia yli kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta tunnistin hänet heti. Hän ei ollut muuttunut kuten jotkut ihmiset muuttuvat toisiksi vanhetessaan. Kun tutustuin häneen, hän oli nuori taideopiskelija Pohjanmaalta ja vähän eksyksissä Helsingissä. Hän muisti, että kutsuin hänet kotiini ja lupasin tarjota hänelle paistettuja silakoita ja hän otti kutsun ilomielin vastaan, köyhä ja nälkäinen opiskelija kun oli. Mutta ateria oli vähällä jäädä saamatta, kun ilmeni että ruisjauhoissa, joissa silakat piti kieritellä, olikin pieniä mustia toukkia. Minä en muistanut tapahtumaa, mutta hän muisti, että pienen neuvottelun jälkeen olimme tulleet siihen tulokseen, että toukat eivät ole vaarallisia, ne ovat proteiinia, ja sitten minä olin paistanut silakat toukkien kera, emmekä me kuolleet siihen ateriaan.


Tapasin avajaisissa Outi Heiskasen, jolla oli päässä ihana velhohattu. Hän ei ole nuoruudenystäviäni enkä ole tavannut häntä aikaisemmin. Hän kertoi että minun kuvani on hänen seinällään. Käsitin väärin ja sanoin että en ole taidemaalari vaan kirjailija. Selvisi, että hän tarkoitti Heikki Tuomelan maalaama kuvaa minusta. Olin uomelan mallina 1970-80 –lukujen vaihteessa. Hän teki useita maalauksia, mutta en tiedä minne ne ovat joutuneet. Hänen leskensä antoi minulle yhden maalauksen jonka hän oli tehnyt kovalevylle. Maalaus halkesi kahteen osaan, kun kaaduin pyörällä, syöksyin ruusupuskaan ja läjähdin maalauksen päälle, kun pyöräilin kotiin lesken luota maalaus muovikassissa, joka roikkui pyörän hantaakissa. Muovikassi osui etupyörän pinnojen väliin ja seurauksena oli maalauksen tuho. En ole vieläkään keksinyt, miten saisin yhdistettyä haljenneet osat toisiinsa.

Yllä oleva Olli Marttilan kuvan löysin netistä. Sen nimi on Sininen kuu. Pastellityö on vuodelta 2004 hänen näyttelystään Tukholman Galleria Cupidosta. Forsblomin työt ovat suurimmaksi osaksi tältä vuodelta, hienoja töitä, Olli kertoi että hän tekee pastellivärit itse luonnon ja maan materiaaleista. Kannattaa käydä katsomassa.

perjantaina, marraskuuta 25, 2005

Lisäys Katutaide-merkintään


Kuva Katutaso-blogista Walk around Kumpula 22.5.05. Kuvan sininen väri hivelee silmääni.


Tänään luin Hesarista, että viisi Johnny Kniga- kustamon kirjailijaa vaatii graffitien maalaamisesta epäilyn helsinkiläisnaisen välitöntä vapauttamista. Nainen vangittiin 16. marraskuuta grafittien maalaamisesta junavaunuihin. Kirjailijat Otto Grundström, Ari Lahdenmäki, Torsti Lehtinen, Riku Rantala ja Roman Schatz pitävät naisen vangitsemista kohtuuttoman ankarana pakkokeinona epäiltyyn rikokseen nähden. Yhdyn kirjailijoiden vetoomukseen.


torstaina, marraskuuta 24, 2005

Katutaidetta ja sattumia

Vieressä helsinkiläistä katutaidetta, Kirjallisesti sivistynyt graffititaiteilija on antanut teokselleen nimen Moby fick. Teos on kuvattu Asematunnelissa 12.07. 05. Kuvaaja on Anttia, jonka Katutaso-blogi löytyi sattumageneraattorin kautta. Blogissa on hienoja valokuvia katutaiteesta. Kannattaa käydä katsomassa, ellei ole graffitien vihaaja. Anttian ja kumppaneiden Dekadenssiblogi, Perikatoblogi ja Pseudomorfoosiblogi ovat jo ennestään oikean palkin linkkilistassa ( joka näkyy Microsoftin selaimen käyttäjille sivun lopussa).

Toinen sattumageneraattorin löytö oli Kops-blogi., jonka nimi peräisin zen-buddhalaisesta sarjakuvasta. Nimen tarina on seuraava: Oppilas valittaa : “Voi mestari, pääni on ihan tyhjä, vailla mitään ajatuksia.” Munkki kopauttaa oppilasta kepillä päähän. - Kops - “No eiköhän siellä nyt ole jotain.” Turhanpäiväinen vuodatus loppuu siihen. Ajatukset saavat uuden suunnan. Kiinnostavaa. Jään odottamaan mielenkiinnolla miten buddhalainen pikaterapia –blogi kehittyy tästä eteenpäin. En vielä liitä sitä linkkilistaan. Kirjoittaja kertoo vetävänsä terapiaryhmää unihäiriöisille, mutta alkaa vääntelehtiä kiusaantuneena kun joku kertoo uniaan – ja vielä pahempi tulkitsee niitä.


Sattumageneraattori viehättää minua suuresti. Ihmettelen millaisen logiikan mukaan se toimii. Miksi jotkut blogit tulevat toistuvasti esiin, kuten tänä iltana/yönä Varjofinlandia ja Olemisen sietämätön paino, mutta ei vahingossakaan omat blogini. Se toimii kuin kiinalainen oraakkeli I Ching. Jotkut heksagrammit toistuvat jatkuvasti ja jotkut heksagrammit eivät koskaan. Se sattumassa niin kiehtovaa onkin, ettei sitä voi ennakoida eikä ymmärtää. Ehkä se on korkeampaa matematiikkaa, joka on minun käsityskykyni ulkopuolella.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Rankan päivän ilta

Motto: ”Lähinnä identiteetit on keksitty siksi, että niillä voidaan kiusata toisia” ( Tommi Perkola. Lentävä juusto.)

Kyllä minua identiteettiongelmalla on kiusattukin. Lapsena haukkuivat toiset lapset pihalla ryssäksi, kun isä oli inkeriläinen, En hyväksynyt heidän identiteettimääritelmää. Vetäydyin itseeni ja kirjojen maailmaan. Jos eivät olisi haukkuneet ja nokkosilla hakanneet, minusta olisi ehkä tullut ihan normaali ihminen enkä olisi ruvennut kirjoja kirjoittamaan.

Tänään ( tai eilen koska vuorokausi on vaihtunut) piti pitää luento yliopistolla inkerinsuomalaisesta identiteetistä, ikään kuin siitä asiasta jotain tietäisin, kun en ole inkerinsuomalainen. Olen helsinginsuomalainen. Mutta olen kirjoittanut neljä romaania, jotka tavalla tai toisella liittyvät inkeriläisyyteen. Viikko meni siihen kun luin väitös- ym. kirjoja, jotka käsittelivät identiteettiä ja kaksi päivää siihen että kirjoitin paperille listaa asioista ,joista pitää puhua. Siitä tuli 16 liuskaa pitkä lista. Enkä sitten en puhunut asialistan mukaan, vaan mitä mieleen tuli aiheen ympäriltä ja sen sivusta. Niin käy aina, kun joudun pitämään esitelmän tai luennon.


Luennon loppupäätelmä: Inkerinsuomalaisilla on postmoderni monikulttuurinen identiteetti. Se vaihtelee poliittisten olosuhteiden ja historian mukaan kuin kameleontin väri elinympäristön mukaan He selviytyvät millaisissa oloissa tahansa. Ei heillä minun mielestäni ole kärsimysidentiteettiä, kuten Helena Miettinen esitti väitöskirjassaan Menetetyt kodit, elämät, unelmat, joka käsitteli venäjänsuomalaisten identiteettiä. En tosin tunne muita kuin isänpuoleisia sukulaisiani, ja heillä ei sellaista identiteettiä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät olleet uskovaisia luterilaisia.

Päivä ennen illan luentoa meni hermoillessa. En pystynyt tekemään mitään järkevää – paitsi siivoamaan - sen jälkeen kun luin Hesarin Minne mennä -palstaa. Luento mainittiin siellä, se tiesi että paikalla on enemmän väkeä kuin viisi asiaan vihkiytynyttä. Kauhea ramppikuume iski päälle, ei ruokakaan maistunut. Sitä katui, että oli lupautunut pitämään luennon ja vannoi mielessään, ettei ikinä enää anna niin kevytmielisiä lupauksia. Lunetosali oli täynnä niin kuin olin pelännytkin, eikä auttanut muu kuin todeta tilanne ja toivoa, että kaikki jaksaisin puhua puolitoista tuntia saamatta paniikkikohtausta.. Jaksoin puhua. Kyllä kissakin ui, vaikka se inhoaa vettä.

Leevi Lehto on oikeassa kirjoituksessaan Miksi vouhkaan Hesarista. Sillä todella on vaikutusta, mitä Minne mennä – pastalla ilmoitetaan, puhumattakaan siitä mitä kirjoja, taidenäyttelyitä ja konsertteja kulttuuriosastossa käsitellään. Sitä mitä ei lehdessä mainita, ei ole olemassa muiden kuin asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Miksi muka minun luentoni oli tärkeämpi luin siitä, että ruotsalaisen runouslehti OEI:n ja runouslehti Tuli&Savun järjestämä TekstiKonst-TextTaide – runo-ja taidetapahtuma ei saanut tilaa Minne mennä -palstalla. Olen yhtä tyrmistynyt kuin Leevi Lehtokin Hesarin valintakriteereistä.


Yllä olevassa kuvassa en ole minä vaan Eugene Montale, italialainen runoilija ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1960.

PS. Rankan päivän kevennys löytyi Satunnaisesta blogista, jota klikkailin kun en siivottuani tiennyt mitä olisin tehnyt ja illan luentoon oli vielä pari tuntia aikaa. Ihmisen alitajunta on ihailtavan luova stressitilanteissa, kuten osoittaa alla oleva uni taksinkuljettajan kokeeseen valmistautuvan naisen blogista Nainen ratissa. Blogin linkkilistalta löytyi tie muihin taksiblogeihin,” jotka olivat kiinnostavaa luettavaa minulle, joka elän enemmän pään sisäistä kuin todellista elämää.

Katu-unia

Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.

Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:

  • Orreviejankatu
  • Hällä väliä katu
  • Niin pitkä kuin leveäkin katu
  • Läpikulku kielletty katu
  • Tänne vaan katu
  • Minne luulet ajavasi katu

Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.

lauantaina, marraskuuta 19, 2005

Testi: Which famous artist most reflects your personality?t

Testi via Hillitty kukko

Georgia O'Keefe

Fantastic!! You are GEORGIA O'KEEFE.

You are a true spirit of nature, and it shows in
the flowing floral paintings for which you are
most famous. You feel the beauty of all things
around you, and your friends appreciate you for
your ability to share that extraordinary beauty
with them.


Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla

No jaa, ei tämä testi anna oikeaa kuvaa. Mutta olkoon menneeksi tällä kertaa, kun piti keksiä jotain päivittämisen aihetta, ettei olisi pelkkiä haamupäivityksiä. En ole vieläkään ratkaissut ongelmaa, miksi blogi päivittyy joka kerta kun tulee uusi kommentti. Atomfeediin tekemäni muotokset eivät näköjään ole vaikuttaneet asiaan.

PS. Uusi tuttavuus Historiaa pitkin ja poikin - blogi osallistuu omakuva-meemiin. Ei kun blogin nimi on Historiaa pitkin ja taidetta poikin.

PS 2. Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu. Asiasta lisää
Kirjailijan päiväkirjassa ( Kirjailijan piinaviikot)