Asuinkumppani

Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.

Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.

   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta. 


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  

Marraskuun valo

Auringonlasku Vartiokylänlahdella 19.11.09

Valokuvatorstai toivoi  väriä marraskuun harmauteen  ja  antoi  haastesanaksi  räiskyvän.    Miksi  ihmeessä  marraskuussa pitäisi  räiskyä?  Minusta  marraskuu  on  hieno kuukausi  harmautensa ja pimeytensä takia. Se kutsuu  ihmistä sisäistymään.  Joulukuussa ollaan   sosiaalisia. Minunkaltaisellenin intovertille se on hermostuttava kuukausi.   Tammikuu  on vuoden  ikävin kuukausi,  se on pitkä kuin  nälkävuosi, rahat ovat lopussa  ja postiluukusta tipahtelee laskuja, mitään ei tapahdu.  Helmikuussa   valostuu ja  on aika  tutkia  siemenluetteloita ja suunnitella tulevan kesän   viljelyksiä. 

Mies ja vene  auringonlaskun jälkeen  Vartiokylänlahdella 19.11.09

Voi kun osaisi kuvata kaikki marraskuun harmauden hienot vivahteet!

Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009

Matti Kalkamo. Flock of Mourning,  yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009

"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "

Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin  puheenjohtajan  Liisa  Steinbyn puheesta  palkintoehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa tänään.  Koko puheen voi  käydä  lukemassa täällä.   Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan,  hän  on lukenut noin 130  kotimaista   romaania  tänä   syksynä.  Minä olen lukenut vain yhden -   Kristina   Carlsonin Herra Darwnin  puutarhurin  - ja  olen  pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa.  Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Antti HyrynUuni, Marko Kilven Kadotetut, Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä. 

Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:

1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa

 kunkin valtion sisällä.

2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,

ja  palata  maahansa.

Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  

Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):

" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)

 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:

 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)

Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 

Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.