Huimaus.Tunne

Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja  Trebizondin ruhtinatar.

Sant'Anastasian kirkko. Verona.

Kuvan lähde: Web Gallery of Art.

Näinä  pimeinä  marraskuun päivinä  haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa.  Kun  en pääse  matkustamaan ( syy: rahapula), luen  matkakirjoja.  Jonotan  kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin  romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä  on Peter von  Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja  W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne;  po. Tunteet), mutta  syystä tai   toisesta   Tunteet   ovat  pudonneett  pois  niin  suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä.  Se on vain Vertigo.

Luen  Sebaldia hitaasti. Haluan  asua  hänen  kirjassaan kauan ja  nauttia  hänen  kerronnastaan.   Kirjassa on neljä lukua,   neljää matkaa, joista  kolme  matkaa  Italiaan ja  neljäs  matka Saksan ja  Itävallan  rajalla  sijaitsevaan  W:n kylään, jossa kertoja  on elänyt  yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald  syntyi  vuonna 1944 Wertachin kylässä,   Baijerin  Schwabenissa, lähellä  Itävallan rajaa.  

Minä luulin,  että  Huimauksen   minäkertojan  nimi on  W.G Sebald.  Mutta sivulla 110 minäkertoja  ilmoittaa   kirjoittautuneensa  veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer.   Ensimmäinen  ajatus oli:  mitä, matkustaako   Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus:  tämähän on  fiktiota! Olin   hieman pettynyt,   minusta  kun oli tuntunut, että kaikki  mitä  minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut  todelliselle henkilölle, johon  minun   oli helppo samaistua.  Samalla tavalla  olen harhaillut  päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja   seuraani ovat  lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka  "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden,"  kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut  puistonpenkeillä, ollut  päiväkausia puhumaton ja kykenemätön  nousemaan yhteenkään  julkiseen kulkuvälineeseen ja  etsinyt  tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle."   Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita,  jotka sivumennen sanoen  ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle.  Pöydän saa  jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven  vierestä, ja  palvelu on yliolkaista.

Marraskuun alussa vuonna  1980  minäkertoja päättää  matkustaa Veronaan Pisanellon  freskon takia.    (Yllä  on kuva   freskosta,  sen  oikeasta  puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi  Veronassa kolme päivää ja paneutui  tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi  luopua  kaikesta muusta ja vain katsella.  Kolmannen  päivän  iltana hänet  valtasi   outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla  yhä huonompi olo.  Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta  en  pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."

Kertojan  saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa,  jonka oireita  voivat olla  pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys,  todellisuudentajun katoaminen,  sekavuus, hikoilu,  ahdistus  ja jopa paniikki.   Syndrooma  on  sanut  nimensä Stendhalin mukaan,   hän kun    sai  Firenzessä  yliannostuksen taiteesta.  Sebald  ei mainitse  syndroomaa, ei  edes  kirjan  ensimmäisessä luvussa, joka  kertoo  Stendhalin eli Henry  Beylen  rakkauksista   Beyle  opiskeli nuorena  rakuunana  rakkautta Italiassa ja  palasi  sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa   sen  paremmin sopisikaan rakkauden oppiin!  Seurauksena opintomatkoista oli  kuppa,  mutta myös  teos   Rakkaudesta, jota opiskelin  innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää  Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.  

Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty  epäolennaisena  Huimauksen  suomen- ja englanninkielisestä nimestä.  Rakkausteema toistuu   kirjan  kolmannessa luvussa,  jossa tohtori K.  eli Kafka soutelee Garda-järvellä  tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä.  Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät  rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."

 Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle  souteli  Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta.  Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat  muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus  on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee  yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta." 

Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi  vuonna  1990,  kun Sebald oli   kypsässä 46  vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa  minäkertoja nousee vuorelle ja näkee  Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja  tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla.  Kirjan  alussa Henry Beyle  näkee unta Moskovan palosta.  Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia  liekkejä.

Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa  Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001),  palaa  Luzernin asema ja  minäkertoja  tuntee   kauheata  syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt  tulipalon.   Minä luin  Austerlitzin vuonna 2003 ja  se kosketti  minua ensi sivuilta  alkaen, joilla  Sebald kertoo hellyttävästi  eläintarhan pesukarhusta,   joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin  toivoen että moinen kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”  

Olen kirjoittanut  Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.

Muuan rakastunut mies

Saksan  kansallisrunoilija, salaneuvos  Goethe  maalari  Johan  Joseph Schmellerin  ikuistamana vuonna  1825. Goethe  täytti sinä vuonna   76 vuotta. ( Lähde:  Harenburg Literatur  Tageskalender). Komea, suoraselkäinen   mies,  sydämeltään ikuinen nuori.   "Nerokkaat luonteet kokevat  nuoruuden yhä  uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat  vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.

Martin Walser  kirjoitti   Goethen  viimeisestä  rakkaudesta romaanin  Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen,  Lurra Editions, 2011).  Kirja on viehättävän vanhanaikainen  ulkoasua myöten.  Sivujen välissä on ohut  punainen nauha, jota voi  käyttää  kirjanmerkkinä. Sellaisia  nauhoja ei  nykykirjoissa enää  näe, eivät ne  sopisi tyyliin.   Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska  ne eivät putoile  sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.

 Goethen  viimeinen rakkaus oli  19-vuotias  Ulrike  von  Levetzow.    Hän  tunsi tytön entuudestaan  -  hän  kuului tytön  äidin  Amelien ihailijapiiriin.    Rakkaus syttyi  Marienbadin kylpylässä  kesällä  1823 ja  kohta  siitä  tiesi  koko  Saksa.  Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan  kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään." 

 Ulrike  ei   rakastunut Goetheen, mutta häntä  imarteli kuuluisan  miehen seura.  Walserin romaanissa  hänen  seurustelunsa Goethen kanssa   on  sosiaalisesta  peliä,  kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä.   Hän  on  rakkauden kohde,  yksi monista  Goethen  pitkän elämän  aikana.   Goethe rakastui joka seitsemäs  vuosi. Oli   melkoisen sattumanvaraista kehen   hänen rakkautensa   kiinnittyi, kun hän  oli luomisen ja  rakastumisen tilassa.   Rakkaus palveli  hänen runouttaan muuta tarkoitusta  sillä ei ollut. Kun  luomisvaihe oli ohi,  rakkaus haihtui. 

 Goethe  kosi Ulrikea. Puhemiehenä  toimi  Weimarin suurherttua.  Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde  kesti 49 päivää ja sen seurauksena  syntyi  Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle.  "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri  lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig  Goethen elegian syntyä kirjassaan  Ihmiskunnan  tähtihetkiä. 

Marienbadin  elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin.  Otto Lappalainen on  ollut  mahdottoman tehtävän  edessä, kun on  joutunut  suomentamaan elegian.  Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus  ovat  kadonneet.  Elegia on vain kalpea aavistus  siitä mitä  Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei  vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja  tummumisesta."   Mahtaako  Suomesta  edes löytyä  nykyään runoilijaa, joka  osasi kääntää Goethea  kadottamatta  tunnetta?

Nostan    hattua (symbolisesti) Lappalaisen  käännösyritykselle ja  Lurra Ediotinsille,   joka   on ottanut   kustannusohjelmaansa   Walserin  kirjan,  niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin.  Tuskin olisin  kirjaan  tarttunut, ellen  olisi   kuudentoista iässä rakastunut Goethen  Faustiin.  Siis  ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea.   Vieläkin  muistan Faustin säkeitä  ulkoa.  Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti.  Minusta oli tyhmää tehdä  itsemurha rakkauden takia.   Siihen  aikaan  kukaan ei     lukenut  Goethea, hän oli  auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat  muodissa.  En  voinut puhua   Faustista  kenenkään kanssa,  ettei minua olisi  syytetty erikoisuuden tavoittelusta. 

 Minun  oli  vaikea  lukea  Walserin   kirjaa   puhtaasti   romaanina. Olisin halunnut  tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta!   Goethe kirjoitti siitä.  Vai oliko se  sittenkin Walser?)  Fiktiossa voi  ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi  laittaa Goethen  laulamaan mustasukkaisuuden  tuskissa   Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää."  Tosiasiassa Schubert ei  ollut  romaanin  tapahtuma-aikaan vielä  säveltänyt  tuota Goethen  runoa.  Tai  voi  lähettää  Marienbadin  elegian   Ulrikelle,   vaikka todellisuudessa  Ulrike sai  elegian vasta Goethen  kuoleman jälkeen.   

 Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser  onnistuu  kuvaamaan  vanhan   Wetherin   rakkauden  kärsimyksiä   niin sisäistyneesti kuin  olisi kokenut  samat kärsimykset itse. Kenties  olikin.    Hän  kirjoitti  romaaninsa  lähes kahdeksankymppisenä. 

 Walser  suhtautuu  kansallisrunoilijaan  lempeällä  ironialla, toisin  kuin  Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli  viime  vuonna  kirjallisuuden Finlandia-edokkaana.  Kun tulee  kyllin  vanhaksi on varaa olla  lempeä jopa kansallisrunoilijalle. 

      

Torstai on toivoa täynnä

Eilen oli torstai ja  kirjallisuuden  Finlandia- ehdokkaat julkistettiin. Kuvassa heistä kaksi: Rosa Liksom ja Laila Hirvisaari   Akateemisessa kirjakaupassa.  


 Olen tilannut  Rosan Finlandia- ehdokaskirjan Hytti nro 6:n kirjastosta  joitakin viikkoja sitten.  Olen jonotuslistalla  sijalla  31/287, joten toivoa  on että saan  hänen kirjansa luettavakseni ennen joulua.  Se  on  toinen kahdesta ennakkosuosikistani voittajaksi.  Toinen on  Kristina  Carlsonin  William N. päiväkirja.

Kristina Carlson signeeraa  Akateemisessa kirjakaupassa Williamiin päiväkirjaa, josta olen kirjoittanut  täällä aikaisemmin. 


Kolme  muuta  Finlandia-kilpailuun valittua ovat:  Eeva-Kaarina Arosen Kalliorumpu, Laura Gustafssonin  Huorasatu, Jenni Linturin Isänmaan tähden.   Ja Laila Hirvisaaren ehdokaskirjan nimi on  Minä, Katariina.


Ajat ovat muuttuneet. Kaikki  ehdokaskirjat ovat tänä  vuonna naisten kirjoittamia.  Ainakin yksi mies  on jo  pahastunut moisesta "kulttuurin rappiosta."  Täältä voi lukea perustelut pahastumiselle.


Valokuvatorstain  224. haaste on torstai.

Lapsuudenkoti

Nenetsilapsia kotinsa edessä Jamalinmaalla.

Ja kodissa on äiti,  nenetsikirjailija Anna Nerkagi.

"Koti oli maailman keskus, ei maantieteellisessä - tai: ei yksinomaan maantieteellisessä - vaan myös metafyysisessä mielessä." ( Merete Mzarella. Täti ja krokotiili. Suom. Kaarina Ripatti, 1995).

Valokuvatorstain 223.  haaste on  koti.

Miehen vastoinkäymisiä

Romuald Hazoumè. Simpukka-Bob. Ars11.

Miehen vastoinkäymiset  alkavat, kun mies menee naimisiin. " Naimisiinmeno muistutti pakollisen liikennevakuutuksen ottamista,"  mies  muistelee.   Häntä  ei suhteen rekisteröinti alunperinkään innostanut, mutta nainen sai puhuttua  ympäri: "Yhteinen  veroilmoitus, saadaan  enemmän  palautuksia," nainen perusteli. 

 Naisen   mielestä  mies  on luuseri, kun  se istuu kotona,    kirjoittaa tietokoneella runoja ja  parantelee työkseen firmojen   kotisivuja sekä   hoitaa  lapset sillä aikaa kun   nainen tutkii  "miesten vekottimia" sairaalassa.  " Sinä painut töihin, alat painaa Miesten töitä ja saada Miesten palkkaa ja rupeat elättämään perhettäsi kuin Mies!" nainen patistaa.

 Mies  saa töitä karjatilan paimenena. Lehmät  karkaavat   kylän  kaalipeltoon ja syövät kaikki kaalit.  Mutta mies  ylennetään  traktoristiksi.  Kuukauden  kuluttua  sekin ura romahtaa, kun hän sohaisee traktorilla heinävaraston pääkatkaisijaa ja   viisikerroksisen  talon kokoinen varasto palaa  poroksi  puolessa tunnissa. 

 Miehen    vaimo  on aikamoinen pakkaus. Sen lisäksi että hän on  shoppailuhullu -  kuten   sivumennen sanoen lähes tulkoon kaikki virolaisnaiset Neuvostoliiton romahduksen jälkeen -  hän juo    niin,  että silmillä on nakit " kuin  konalan norsulla. "  Sellaista  sanontaa  en ole ennen kuullut. Ehkä se on  suomentaja Hannu  Oittisen luovan mielikuvituksen tuotetta. Olisi   hauska  tietää, mitä ilmaisua Olavi  Ruitlane on käyttänyt alkuteoksessa  Nainen.

 Miehellä oli totisesti kestämistä  avioliitossaan.   Mutta ei   miehen elämä  pelkää helvettiä ole.   Naiset  auttavat  häntä kestämään.   "Hääyön jälkeen minulle kehittyivät suhteet Kiihkeään naiseen, Nuoreen naiseen, Tyttölapseen ja  Vielä jokuseen naiseen," mies   tunnustaa.    Avioliiton loppupuolella kuvioihin  ilmestyy Pikkuvaimo, jolta  mies saa  niin paljon voimia, että   pystyy  riuhtaisemaan itsensä irti  epätyydyttävästä liitosta.   Pikkuvaimo on täysin erilainen kuin  aviovaimo. 

"Pikkuvaimo  ei huutanut koskaan vaan jopa puhui niin hiljaisella äänellä, että keskustelumme muistuttivat enemmän  hiljaisuutta kuin puhetta. Ja minut nähdessään hän ilahtui joka kerta. On hyvin  erikoinen tunne kun ymmärtää Naisen tahtovan sinua vain siksi että olet Mies. Ilman turhia krumeluureja."

Pieneen kyynisyyteen taipuvaisena naislukijana ajattelen, että  mahtavatko miehen vastoinkäymiset olla  ohitse. Entäpä jos  Pikkuvaimossa  tapahtuu  muodonmuutos, joka on niin yleinen  avioliitoissa ja   Pikkuvaimo alkaa huutaa ja esittää vaatimuksia eikä  enää ilahdu, kun  mies ilmestyy  kotiin  ryyppyreissuilta.

Kun luin Ruitlanen pientä romaania, mieleeni  tuli   J. P. Donleavyn  Holtiton mies, jonka  luin  kuusikymmentä luvun lopussa.  Olin  tunnistavani  Ruitlanen  kirjassa samansukuista veijarihenkeä ja mustaa huumoria.  Donleavyn kirjasta on tosin niin kauan että  muistikuva on hämärätynyt. Pitäisi  vertailun vuoksi lukea se uudestaan, mikäli sitä enää  kirjastosta löytyy.

Olavi  Ruitlane Helsingin kirjamessuilla.   Myöhästyin  tilaisuudesta, jossa  hän puhui Naisesta. Kuulin  vain loppuosan.  Hän  kysyi, mikseivät miehetkin saisi   kuvata tunteitaan.  Että ei se ole  naisten yksinoikeus.

Kenties hän oli jo puhunut  kirjansa  syntyprosesssista.   Hän  ajatteli    ensin tehdä  interaktiivisen  romaanin ja perusti sitä tarkoitusta varten blogin, jossa  hän kertoi avoimesti  omasta avioeroprosessistaan ja  yksityiselämästään. Hän toivoi että miehet  kertoisivat blogissa omista kokemuksistaan.  Jostain  luin, että  hänen bloginsa joutui  oikeuskäsittelyyn  ilmeisesti siksi, että se  loukkasi intimiteettisuojaa.  Oikeuden päätös  pakotti  hänet sulkemaan  blogin.   Olisin halunnut  kysyä  pitääkö  se todella paikkansa, mutta    yleisöllä ei ollut mahdollisuuksia esittää kysymyksiä. 

Identiteetti

Syysilta Kalliossa.

Tiedoksi uusille lukijoille:  Tämä on  Bloggerin  dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa  saat näkyviin koko kirjoituksen.   Yläpalkista voit valita  millaisessa näkymässä haluat   katsella blogiani. Jos pidät enemmän  perinteellisestä näkymästä, liitä  osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava  koodi: /?v=0  (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman  välilyöntejä). 

Bloggerin  dynaaminen näkymä on  ollut käytössä vajaan kuukauden.  Sitä  kehitetään  kaiken  aikaa.   Minä kaipaan  Magazine- näkymän "Lue lisää" -  painiketta, joka  avaa koko kirjoituksen.    Lukuisat bloggaajat toivovat  sivupalkkien  gadgetteja (blogrollia jne.)  takaisin.  Kehitystyö jatkuu,  kaikki  tuleee ajallaan.  Ja nyt  otsikon lupaamaan asiaan.

Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä  ennen kuin heidät  karkoitettiin  kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja  vapaa-ajattelija,  kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia.  Hän  toimitti   elintarvikkeita  pietarilaisille.   Pietarilaiset   haukkuivat  inkerinsuomalaisia tšuhniksi.   Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan.  Tiedä häntä.  Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun  tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää   tuoneet toreille   maitoa,  voita, kananmunia ja   muita elintarvikkeita. 

Inkerin  kulttuuriseuran järjestämän   taideillan jälkeen  mietin jälleen  kerran  inkerinsuomalaista identiteettiä.  Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he  pitävät  matalaa profiilia ja  peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät  edes taiteilijat  tuo itseään suuremmin  esille,  ovat   vaatimattomia, toisin kuin  karjalaiset,  jotka  osaavat  ottavat tilan itselleen, kun  inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä.  Isäni  ei    tosin  noihin vaatimattomiin kuulunut.

Identiteetin  muodostumiseen  on varmaankin vaikuttanut    lutherinusko, joka  suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä   vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli  paha joutua   silmätikuksi.  Niinpä  inkerinsuomalaisista kehittyi  nöyrää ja vaiteliasta kansaa,  joka  ei tunteitaan paljastanut  niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti.  Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi  ollut.  

Aika ja paikka   ovat   muokanneet inkerinsuomalaisten   identiteettiä.    He  ovat  eläneet venäläisen  valtaväestön   keskuudessa  tyhminä ja  halveksittuina  tšuhnina.   Stalinin aikana heitä vainottiin.  He eivät uskaltaneet  käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi. 

Minun identiteettini ei voi olla   inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut   Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä.  Kipupiste  identiteetti kuitenkin oli  lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua  ryssäksi.

 Lisää  inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.    

Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa

Kirill Alanne. Katajanokka 1995.

 Kävin eilisiltana    Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä  taideillassa. Kriitikko Otso  Kantokorpi johdatti  inkeriläisen  taiteen ytimeen, mutta minulta  jäi  ydin   kuulematta, koska  myöhästyin  tilaisuudesta.

Tapasin  taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan,  kun  Eila  Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi   Kilven  runosta  säveltämänsä  laulun  karjalankieleksi.  Opin, että  karjajalankielessä  rakastaminen on suvaitsemista.  Eeva kertoi, että äitini  taulu  on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua.  Taustalla  näkyy osa Nikolai  Gulin  asetelmasta ja osa  Inkerin  kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."

Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.

Lisää inkerinsuomalaisten  maalauksia löytyy  kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja  minun  Picasa-albumistani.

Kun katselin  värikkäityä maalauksia mieleeni tuli   inkeriläistaustainen kuvanveistäjä  Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä).    Olisikohan  taustalla  ollut  vaikutusta hänen  värikkäisiin  puuveistoksiinsa?

Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.

Photo: Heikki W. Virolainen

PS.  Lue  myös  Otso Kantokorven  blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?

Kummitustalo

Valokuvatorstain  222. haaste on kummitustalo.  Kävin tänään  kuvaamassa Villa Furumoa, joka  on muuttunut  kummitustaloksi.  Se  paloi toukokuussa ja sen mukana  paloi  yksi  talon asukas.  

Kaksi vuotta sitten  Valokuvatorstain haaste oli  autio.   Vastasin haasteeseen blogikirjoituksella: Kaikki ovat lähteneet  Villa Furumo näytti silloin tällaiselta:

Herrasväki   Donner oli istunut  tuolla  terassilla  sata vuotta sitten juomassa iltapäiväkahvia ja -grogeja.   Nyt terassin  kaidepylväät   olivat  sikinsokin pihalla kuin kaatuneet keilat.

Rakensin pienen installaation ennen kuin  lähdin    Villa Furumon  pihalta.

Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender

"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen  sänkykaverini oli William N.  Tapasin  hänet  ensimmäisen  kerran parisen kuukautta sitten.   Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg),  joka toi mieleeni  erään    kesällä  kuolleen runoilijan.  Tapaaminen ei ollut eroottisesti   jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä  on ikää  yli 75 vuotta.  Tuskinpa hänellä  on ikinä  ollut  kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut  naimisissa eikä  hän pidä  naisista eikä lapsista,  ei sen  puoleen miehistäkään.   Mutta ei hän aivan  vailla aistillisia nautintoja ole. Hän  pitää hyvästä ruuasta ja  muistaa mitä  syötiin  kymmenien vuosien takaisella  juhla-aterialla.   Minä  en muista  edes eilistä ateriaa.  Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon  yhteistä.   Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä  jäkäliä.  Strindbergin  Hullun päiväkirjan hän sentään  oli  lukenut, ranskaksi.  Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli   varhaisnuoruuteni suuria  elämyksiä, kun näin  sen  Kansallisen  suurella näyttämöllä.  Mieleeni painui  lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti  useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään."  Hän  palasi  yhä  uudelleen elämänsä  pieniin ja suuriin   nöyryytyksiin ja  loukkauksiin.    Eräs niistä  oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten.   Hän  ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston  kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei  syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa,"  hän  valitti useampaan kertaan. Se  saattoi olla syy miksi hän  jätti professorin viran ja lähti Pariisiin  jäkälätutkijaksi.  

"Loukkaukset  kirjoitetaan muistiin  näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma  Muistikirjassaan,  jota olen  siteerannut   aikaisemmin tässä blogissa  (Déjà-vu), ja  jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan  ratkaisevan käänteen ja siksi ne  talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella." 

Enpä  tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään.  Mutta kirjan henkilönä hän ei ole  lainkaan  ikävä,  vaan  peräti   antoisa   tuttavuus kaikkine  inhimmillisine  heikkouksineen.  En ole  tavannut tiedemiehiä, mutta olen  tuntenut vanhoja  kirjailijamiehiä.   Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä.   He puhuvat  mielellään itsestään ja saavutuksistaan  ja  valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. 

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N.   päiväkirja.    Se on  hieno sanallinen muotokuva  vanhan  miehen sisäisestä mielenmaisemasta.  Se   ei tyhjene  yhdellä  lukukerralla.   Kannattaa  hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin  että voi nauttia  siitä myöhemminkin ( sitten kun  se  on kadonnut  kirjakaupoista eikä sitä  divareistakaan  enää saa).  Minä  laskin  Williamin yöllä käsistäni  ihaillen  -  ja täytyy  myöntää, että myös  pikkuisen  kadehtien  -   sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.  

Rauha - valmis ensi vuonna

Kampissa rakennetaan rauhaa.

 Kuvakooste Narinkkatorin  työmaa-aidasta.

YK-viikon  rauhankulkue Helsingissä 24.10. 2011.  Kokoontuminen  Narinkkatorilla klo 17.00. Kulkue lähtee  klo 18.00. Reitti: Narinkkatori – Mannerheimintie – Aleksanterinkatu - Mikonkatu- Kaivokatu – Mannerheimintie – Narinkkatori-Freda– Kampintori.

Valokuvatorstain 221. haaste on   rauha.

Kadonneita sivuja metsästämässä

Netistä ei mikään katoa, ei  milloinkaan, eivät edes ne  kirjoitukset, jotka on omakätisesti poistanut.  Niin   sanotaan.  Eri  asia   on, miten sieltä  löytää hukassa olevat   sivut.  En usko, että kukaan  työnantaja rupeaa  kaivamaan  esiin  vuosia sitten kirjoitettuja juttuja, niin  paljon aikaa ja vaivaa  kuluu   etsimiseen.

Parisen vuotta sitten Yahoo lakkasi  ylläpitämästä  Geocities-palvelinta, jossa  minulla oli englanninkieliset kotisivut. Niistä oli hyötyä, koska ne sisälsivät    käännösotteita kirjoistani. Ne katosivat netistä kuin Kankkulan kaivoon ja minua  harmitti vietävästi, etten   pelastanut niitä ajoissa.  Sivuilla  oli  mm. The Clown,  jonka  Aleksandar Hemon  löysi   antologiaansa Best European Fiction  2011,   (jota olen mainostanut Kirjailijan päiväkirjassa  jokin  päivä sitten). Hemon ei löytänyt tekstiä sattumalta,  vaan Dalkey Archive Pressin väki  tiesi mistä tekstejä löytyisi, koska olin "heidän kirjailijansa."

Luulin, että   ne  sivut ovat  iäksi kadonneet, mutta  viime viikolla  kun  Googlasin omaa nimeäni, löysin sattumalta  kadonneen  Publications - sivun ja  sitä kautta  osasin mennä    uudelle Geocities-sivustolle, jonka arkistosta  löytyivät  muutkin sivuni.  Perustin  Googlen sivustoille  englanninkielisen kotisivun ja siirsin   sivut sinne.

Tiedoksi Bloggerin  bloginpitäjille

Viime maanantaina  Blogger ilmoitti  Buzzissa, että  hallintapaneelin  käyttöjärjestelmä  päiviteään  uuteen asuun  kahden viikon kuluttua. Se koskee kaikkia  blogeja.  Ettei muutos tulisi täytenä  yllätyksenä, kannattaa kokeilla  uutta systeemiä jo nyt.  Vanhaan systeemiin voi palata vielä jonkin aikaa ennen kuin Blogger  siirtyy lopullisesti  uuteen käyttöjärjestelmään.

Olen  harjoitellut  uuden systeemin käyttöä.  Eniten minua  ihmetyttävät  Bloggerin tilastot. Pitävätkö  ne ollenkaan paikkansa ?  Tilaston mukaan katsojia  oli käynyt blogissa eilisen päivän aikana  670.  Maakohtaisen tilaston mukaan  Yhdysvalloista oli 470 katsojaa, Suomesta 297 ja muista maista  33,  yhteensä 800 katsojaa.  Tekstikohtaisen tilaston mukaan suvuja oli katseltu 102 kertaa.    Epäilen suuresti, että  tilastot valehtelevat.   Yhdysvalloista  tulee enemmän katsojia kuin Suomesta!  Sama juttu melkein joka päivä.

Olen muuttanut sivun näkymää, niin että  se avautuu Classical näkymänä, jossa  juttu   näkyy kokonaisuudessaan. Ei tarvitse  klikkailla otsikkoa erikseen.  Yläpalkista  löytyvät näkymät: Flipcard. Mosaic, Snapshot. Magazine, Sidebar ja Timeslide -näkymät, joista blogin lukija voi klikkaamalla valita   näkymän.  Magazine ja Timeslide näkymässä voi lukea vanhoja blogitekstejä otsikkoa klikkaamalla. Flipcard, Mosaic ja Snapshot ovat kuvanäkymiä.  Kuvia klikkamalla saa tekstin esiin.

Vanhaan   blogimalliin voi  palata klikkaamalla  http://akonkka.blogspot.com/?v=0  Minkä tahansa uudenmallisen blogin  url-osoitteen perään voi lisästä tämän koodin  /?v=0  ( ilman välilyöntejä) niin  se muuttuu vanhanmalliseksi.  Vanhassa  mallissa  blogirulla toimii kuten ennenkin. Siitä näkee mitkä blogit milloinkin ovat päivittyneet.

Déjà-vu

Me soikeissa peileissä matkustamme

ja taustan näemme itsessämme,

sen tiedämme ennenkin kokeneemme.

Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain  neljä  déjà-vu -kokemusta   elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui  Marina di Ravennan  metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen  tuntemus, että olen  ollut täällä  ennenkin ja  että jotain  merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Seuraava tapahtui  kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla.    Järkeilin, että olen nähnyt  saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se  tuntuu  "jo nähdyltä,"  mikä on déjà-vun   sananmukainen käännös.

Vietin talven  2001   Usèzissa, pienessä  etelä-ranskalaisessa kaupungissa.  Siellä minulla oli kaksi  déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla  rakennetun  talon kierreportaissa ja  toinen Euren laaksossa.  Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen   vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset  kierreportaat unessa.  Jos aika on spiraali, niin mikseipä  alitajunta näkisi   välähdyksiä tulevaisuudesta,  minä ajattelin. 

Euren laakson  kokemuksen  liitin  Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna.  Kalkkuinniemellä oli kaksi  mäkeä, joiden  rosoisten rinteiden välissä oli  laakso.  Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti  ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin  Euren laakson rinteet.  Ehkä  siksi   laakso tuntui niin tutulta.  Tai  kenties siellä  tuoksui samalta  kuin Kalkkuinniemellä.   Voi olla, että  hajuaisti herätti   elämyksen, että olen ollut  täällä ennenkin.  Hajuaistin muistoja  on vaikea   järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin   déjà-vu kokemuksiini on liittynyt  voimakas  onnentunne -  ikään kuin olisin palannut  johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi  minua   kummastutti, kun luin Douwe Draaisman    Muistikirjasta,  että  déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain  hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on  hollantilainen  psykologian historian professori.   Häntä  kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa.  Hänen mukaansa  omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen  ei ole jäänyt juuri mitään  ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi  nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?"  Näihin ja moniin muihin muistamisen   ilmiöihin hän  etsii vastausta Muistikirjassaan.   Se on  insipiroiva kirja  johan varmaankin palaan  myöhemmin. 

 Minua  viehättää  Muistikirjassa, se että  Draaisma viittää usein   kaunokirjallisuuteen.  Hän  aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla   Dickensin  David  Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen  jälkeen  David miettii:"Olemme  kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan  seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu  elämyksiä?  Millaisissa olosuhteissa ne ovat  välähtäneet tajuntaa?

Pistekirjoitusta

 "pilviä, paljon pilviä."

(klikkaa kuvat isommiksi)

"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi,  perään en huutele,"

Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta  Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Kirjailijan kissa

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus  alempaa).    Valokuvannut Anne de Brunhoff.  Kuva löytyi sivustolta  Writers and Kitties.   Sieltä  löytyy   muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen.  Sinne  voi lähettää  kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.


Luen Perecin romaania  Elämä Käyttöohje sillä  silmällä  löytyisikö sieltä kissoja.  Tähän  mennessä  olen  löytänyt  yhden kissan sivulta 74.  Se oleilee herra  Smautzin huoneessa. Smautz on  omalaatuisen  miljönääri  Percival  Bartleboothin  kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja  hovimestari.  Näin  Perec kuvailee kissaa:


"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...]  "Valkoinen  kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva  Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin  vieraaksi. Se tuli  kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville  Keynäs. Loki-Kirjat 2006).   


Raportoin  täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.


 *Korjaus myöhemmin.  Luotettava  oulipolainen lähde kertoi , että  Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan  Duchat.

Ninni piirakkavuoassa päiväunilla.  Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se   tunkee nukkumaan.  Se on  lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan.   Kesällä   se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun  istuin  tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se   rupesi   hiertämään ja kiertämään  näyttöruutua niin että en nähnyt  kirjoittaa.  Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen.   Nyt se on joutunut  laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu.  Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.
                                                  

Laiskuus

Suosikkilaiskurini on Oblomov,  Ivan  Gontšarovin romaani  päähenkilö.  Laiskuus ei ole suuri synti, eivät  laiskat jouda pahantekoon.  Mutta  Oblomoville kävi huonosti.


Tällä viikolla  Valokuvatorstain  haasteena on  synti.   Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka  mukaan seitsemän kuolemansyntiä  olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus,  viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).


En  muistanut, että  Danten Helvetissä oli  laiskureita,   mutta    siitä   onkin jo  kulunut melkein  30  vuotta, kun  luin  hänen eepoksensa.   Piti lukea  Helvetti uudestaan ja löytyiväthän  ne   sieltä.  Ne olivat  Bolognan hilpeitä  munkkeja, jotka  olivat  laiminlyöneet hengelliset  harjoitukset maallisten ilojen  hyväksi, ja  siitä syystä joutuneet helvetin  kahdeksannen piirin  viidenteen  kuiluun, jossa  heidän lisäkseen olivat  myös   tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on  paha paikka.  


 Hilpeisiin  munkkeihin  verrattuna   lihan himoon langenneilla,   ylensyömäreillä ja ahneilla  on  lokoisat  olot  helvetissä. He  oleilevat  helvetin  toisessa ja  kolmannessa piirissä. 


Ympäristörikolliset  ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä.   Samassa paikassa ovat myös   ne, jotka ovat vahingoittaneet  taidetta. 


Siipä hengellisesti laiskat   ovat  Danten mukaan  pahempia syntisiä kuin  jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se   kurja joukko, joka  myy  taivaan  tavaraa rahasta.


Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa. 


Sanoo Dante.  Suomennos on Eino Leinon.   Divina Commedia  pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on  lähes  mahdotonta  ymmärtää   nykyisessä  kieliasussaan.  Selitysosasto  olisi myös paikallaan, sillä  nykylukijalla ei  ole harmainta  aavistuskaan keitä  ne kaikki papit,  prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee. 


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.   ( jos haluat  käyttää oikean sivupalkin blogrollia)