Tomas Tranströmer sai kirjallisuuden Nobelin, vihdoinkin!

Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
         Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!


Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt  kokoelmassa  Eläville ja kuolleille  (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila.  Kokoelma sai  Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990. 


Hienoa, että runous   palkittiin  Nobelilla tämä vuonna  - ja  että  voittaja  on  Tranströmer eikä Adonis.  Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia.  Kannattaa lukea.   Koska  Eläville ja  kuolleille -kokoelmaa tuskin  löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan  tänne  yhden runon kokonaisuudessaan.


Madrigaali 


Sain  perinnöksi pimeän metsän  jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien  ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri  selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.


Kuvassa  Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.


PS. Voit vaihtaa blogin  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Vaihtelua

Olen keventänyt  blogin sivupalkkia ja palannut  toistaiseksi  vanhaan epädynaamiseen näkymään.    Näkymää  pääsee   vaihtamaan  klikkamalla   sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa  Dynamic views.    Sitten  voi valita    millaisessa muodossa blogia  haluaa katsella.  Minä pidän enemmän  kyllä   dynaamisista näkymistä.   Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.


Kuvassa Laura Orelman  tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.  

Rakkaus on musta leijona

Rakkaus tuli,

astui suonten ja lihasten sisään

        kuin veri,

tyhjensi minut itsestäni

ja täytti ystävällä.

Jokainen osa minua

otti ystävän vastaan:

minulta nimi,

muu kaikki on häntä.

kirjoitti Mawlana Rumi (1207-1273)  ja käänsi  Jaakko Hämeen-Anttila.  Runo  on kokoelmassa  Rakkaus on musta leijona.   Nimiruno kertoo, että rakkaus vie unen,  nälissään se laiduntaa rakastavien sydänverta. ”Se taittaa lempeänä matkaa vierelläsi ja vie sinut kohti paulaa, kun olet langennut se katselee  sinua kauempaa.  Se on tyranni, pelotan poliisi, kiduttaja, syyttömien  ahdistaja. Ei ovela, ei hullu eikä viisas viisaudellaan vältä rakkauden paulaa.”

Rumin  runossa mainittu ystävä oli Shams, kiertelevä dervissi ja mystikko,  joka muutti Rumin elämän.  Rumi oli islamilainen   lainoppinut ja teologi, kunnon  muslimi ennen kuin  tapasi  Shamsin.   Rumin oppilaat tulivat mustasukkaisiksi ja  Shams   pakeni   ristiriitoja. Mutta Rumi  ei voinut elää ilman häntä ja lähetti  poikansa  hakemaan hänet takaisin.  Heidän   suhteensa kesti  neljä vuotta ja  päättyi  äkillisesti.  Eräänä  iltana  kesken  kaiken   talon takaovelle koputettiin, Shamsia  pyydettiin ulos eikä  häntä sen  koommin  nähty.  On arveltu  että  Rumin mustasukkaiset oppilaat tappoivat hänet.   Ennen Shamsin katoamista Rumi  ei ollut kirjoittanut runoja. Kaipaus teki hänestä runoilijan.

Minä näin  viikko pari sitten unta, että  etsin  Suomalaisesta kirjakaupasta  runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli  avuksi ja vei minut  takahuoneeseen, jossa runoushylly oli. 

Se näytti  siltä, ettei  sitä ole  aikoihin järjestetty.   Minulla ei ollut  mielessä ketään erityistä runoilijaa, Katselin hyllyä ja ilahduin  kun löysin  alarivistä   Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha   ja   repaleinen.  Sen minä ostin.  En muista paljonko se maksoi.

 Heräämisen  jälkeen ajattelin, että minun on ruvettava taas lukemaan Rumia, koska alitajunta suosittelee sitä. Minulla on kirjahyllyssäni   Coleman  Barksin  kokoama The Essential Rumi, jota olen lukenut  viimeksi   90-  luvun puolivälissä.    Minä olin siihen aikaan rakastunut.   En tuntenut  Rumin runoutta   entuudestaan   ( suufilaisista runoilijoista vain Hávez ja Omar Khaijam  olivat  tuttuja).  Joku  niistä nettiystävistä, joiden kanssa pelasin lasihelmipeliä unilla,  suositteli  hänen runojaan.   Niin minusta tuli Rumin runouden ihailija,    olisi voinut tulla suufilainenkin,  jos   Suomessa olisi ollut  suufilaisia mystikoita.    Ehkä heitä  oli, mutta  en  törmännyt heihin.  

Dynaaminen näkymä

 Kokeilen  Bloggerin uutuutta  nimeltä "Dynaamiset  näkymät ( Dynamic Views)". Kokeile sinäkin.    Valitse   yläpalkista, haluatko katsella  blogikirjoitusta joko  Classic -,  Flipcard-, Magazine-, Mosaic-, Sidebar-,  Snabshot- tai Timeslide -näkymän. Voit kokeilla niitä kaikkia. Tämän blogin oletusnäkymä om  Magazine. Klikkaa  kuvaa tai otsikkoa, niin  tekstisivu aukeaa. Sen lopussa  on kommentointimahdollisuus. 


" Dynaamisten näkymien"  hyvä puoli  on se, että  blogi latautuu nopeammin.  Huono puoli on se, että   oikea  sivupalkki katosi.  Eniten kaipaan  blogiluetteloa,  josta näki  yhdellä silmäyksellä  mikä  blogi on päivittynyt. Nyt täytyy mennä  Googlen  syötteenlukijaan katsomaan päivittyneitä  blogeja.   Siitä harmistuneena  lähetin   Bloggeriin palatetta, että  haluan   Blogiluettelon takaisin.


Silloin  kun  ehdin lukea blogeja, käytän  aina  Blogiluetteloa. Entä te, hyvät lukijat? Kuinka  moni teistä käyttää  blogiluetteloa vieraillessaan tässä  blogissa.  Antakaa palautetta. Millaiselta Bloggerin "Dynaamiset näkymät"  näyttää teistä?  Onko uudistus hyvä vai huono?

Syksyn häikäisy

Syksyn häikäisy Westendin  Kuninkaanniemessä  1.10.2011


Valokuvatorstain  218. haaste on Pertti Niemisen runo: 


Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
     katse.


kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa ( Otava 1989)


PS. Runot eivät  vanhene. Toisin käy romaaneille.  

Palstalla

 Harvinaisen lämmin syyskuun viimeinen päivä, yli 20 astetta. Ei ollut  lämpömittaria palstalla  mukana, mutta  parvekkeella varjossa oli tänään 24 astetta.Varsinainen intiaanikesä,  tosin  vain yhden päivän mittainen, sääennusteen mukaan.  Kävin kääntämässä maata palstalla,  hiki valui pitkin niskaa ja  selkää. Päänahkakin hikoili. 

Olen huonosti  hoitanut  palstaani kesän aikana, rikkkaruohojakaan  en ole  ehtinyt   kitkeä.  Niinpä  palstalle on  päässyt kasvamaan iso puska ( kuvassa yllä). Tavallisesti syksyn kukat ovat punaisia, keltaisia ja oransseja, mutta tämän puskan  kukat ovat sinisiä kuin kevään kukat.  Kunpa  tietäisi mikä on   kasvin nimi. Tunteeko kukaan sitä? Sillä on isot lehdet.

 Palstani vieressä on Puotilan kartano, joka  on myynnissä.  Jos olisi rahaa, ostaisin sen. Ei olisi pitkä matka  palstaa hoitamaan.,  hiekkatien yli kuvan oikeaan nurkkaan, siellä on minun   maani. 


Tänä  vuonna eivät perunat kelvanneet vesimyyrille.   Olivat päässeet punajuurten makuun, kaikki menivät  niiden  suihin. Ei  se minua pahemmin harmittanut.  Hyvä  kun  viljelyn tulokset  kelpaavat  muille.  Minulle   viljely  on  prosessi, samoin kuin  kuin kirjoittaminen. Tekeminen  on  tärkeämpää kuin valmis tuote.   Ihan miellelläni luovutan tuotteet myyrille,  linnuille  ja tuntemattomille   karviaismarjavarkaille.    Viljelyprosessia on  haitannut kesän  aikana  kirjoittamisprosessi  eli Unennäkijän muistelmien  ensimmäinen osa.  Se lähti viime  viikolla kustantajalle.  Pää  on jo ruvennut kirjoittamaan toista osaa, mutta ei vielä sormet.

Oikeat syksyn värit palstalla. Kehäkukat joita  ei tarvitse  viljellä.   Ne  hoitavat itse itsensä   ja   kukkivat  pitkälle  syksyyn, vielä silloinkin kun auringonkukat lannistuvat.

Lauantaiaamu

 Valokuvatorstain 217.haaste: kuvapeitto   launtaiaamusta 24.9.2011. Keittiönpöydällä  minun kanttarellini.

Kissa ja lankapuhelin

"Kirjahyllyn nuuskija, " Kirsti Ellilän blogikirjoitus. 


 Viime sunnuntain  Hesarissa oli Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus arkipäivän etikettiongelmista.  Yksi niistä oli: Saako vieraisilla ollessa tutkia isäntäväen  kirjahyllyjä?  Ninni  ( kuvan kissa) on intohimoinen kirjahyllyjen nuuskija, ja niin olen minäkin.  Me ei välitetä etiketistä.  Me  käyttäydytään  huonosti, me  vedetään kirjoja esiin.

 Ninni  on juurin  vetänyt  esiin  William Blaken kirjan Poems and  Prophesies ja suunnittelee seuraavan kirjan  esiin vetämistä.


Nyt asiaan.  Ninnin syytä on, että päätin  vihdoinkin luopua  lankapuhelimesta.   Kävi  nimittäin niin, että  se  astui  jumiin  puhelimen yhden  näppäimen.     Puhelin ja tulostin ovat  vierekkäin penkillä.   Kun tulostin käynnistyy, Ninnin ryntää  puhelimen ylitse katsomaan mitä  tulostimessa tapahtuu.    Eräänä päivänä  puhelin  soi ja sieltä kuului vain ohutta sirinää. Sirinä ei  lakannut, joten  tein  vikailmoituksen parin päivän  kuluttua.  Asentaja tuli käymään ja totesi yhdellä  silmäyksellä ,  että  näppäin on jumissa. Hän kehotti  minua ostamaan uuden puhelimen.  Lasku tuli perässä - 78,80 euroa  parin minuutin käynnistä!


 Ajattelin, että miksi pitäisin puhelinta, jonka kuukausimaksut  vastikään   kohosivat,   varsinkaan kun en käytä sitä koskaan (paitsi kun kännykkä on hukassa).   Siihen  soittavat vain lehtien  myyjät ja tietokoneongelmainen naapuri, joka ei ole   periaatteellisista syistä hankinnut  kännykkää. 


 Tänään  kävin  irtisanomassa lankapuhelimen, näytin henkilöllisyystodistusta ja  allekirjoitin paperin. Niin päättyi  lähes   viisikymmentä vuotta kestänyt  suhteeni Elisan (  o.s. HPY) kanssa.  Kyllä   niin pitkän suhteen päättyminen  aina yhden blogikirjoituksen ansaitsee.


PS. Blogger  yrittää  imarrella,   jotta rupeaisin  käyttämään Adsensia.  Tänään kun pitkästä aikaa avasin Bloggerin, esiin  ponnahti ilmoitus: " Näyttää siltä että blogisi on  suosittu."  Höh. Enhän minä  ole aikoihin mitään kirjoittanut blogiin, kun  olen kirjoittanut  muistelmiani. Ne ovat nyt siinä  vaiheessa, että   ensimmäisen osan viimeinen luku on kirjoittamatta. Olen alkanut  korjata alkua ja suunnitella hakemistoa.

Elokuun värejä

Helenium, syyshohdekukka kukkii  palstan reunalla.  Ja satoa  tulee:  kurkkua, tomaattia,  kesäkurpitsaa,  perunaa,  vadelmia,   punaisia  viinimarjoja.   Palsta  on rentouttava paikka,     maailman huolet ja murheet kaikkoavat siellä.   Tekee hyvää mennä sinne illalla, kun on koko päivän  kykkinyt tietokoneen ääressä   muistelmia  kirjoittamassa.  Ei ole  ollut selkäkään kipeä niinä vuosina,  joina olen palstaa pitänyt. Minun puutarhani ei ole kovin hyvin hoidettu,   mutta  vähäinenkin puutarhanhoito tekee minut onnelliseksi sen lisäksi, että se kohentaa kuntoa.

Taiteilijatalon  villan naapuriin  hiekkakentälle on ilmestynyt värikäs teltta.  Kun   palasin palstalta, sieltä kuului  vihaista huutoa (  perkelettä ja vittua).  Vuosaaren kesäteatteri esitti    Hannu Salaman  Juhannustansseja -  ensi-ilta  vähän  myöhässä, kun  on jo  elokuu. Noin  50 vuotta sitten  valtiovalta  puuttui   Salaman kirjan    vihapuheeseen.  Jumalaa  ei saanut   pilkata.  Naurettavaahan  sellainen  kielto meistä  kulttuuriradikaaleista ja -marxisteista oli. 

Juhannustanssien  esityspäivät  löytyvät täältä.

Se mikä  minua  nykyisessä  vihapuheessa huolestuttaa, on  sen   rasistisuus, etten sanoisi  fasistisuus.  Jumala kyllä kestää  herjaukset, mutta entä  ihmiset, maahanmuutajat?   Heihin puretaan omaa pahaa  oloa.  Projisointia,  näinhän se  oli Saksassakin aikoinaan.     Syylliset lamaan ja kurjuuteen  löytyivät  juutalaisista.  Eräs  saksalainen poliitikko, jonka nimeä en viitsi mainita, osasi   käyttää  kansalaisten  pahaa oloa poliittisesti   hyväkseen, mistä  seurasi  viime vuosisadalla Euroopan pahin katastrofi.  Pitääkö historian aina toistaa itseään? 

Nostalgiamatka Savonlinnaan

Linnanrakentajankatu Savonlinnan Kalkkuinniemellä.  Punakattoinen  talo   oikealla  oli "isoäidin talo,"   jonne äiti  lähetti minut ja veljeni, kun halusi tehdä rauhassa  töitään.  Olen kuvannut sitä  aikaa  romaanissa Tytär. 


Vieläkin käyn unissani  Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja  tuossa  kuvan  harmaaseinäisessä  talossa, jota sanoin lapsena  "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui  leikkitoverini Nousiaisen  Lea. Nykyään siinä talossa on  Hotelli Tavis.  Taviksessa  on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta   toukokuuhun, vuokra  790€/kk. Esitteen mukaan  se soveltuu kirjailijalle,  tutkijalle, kääntäjälle  ja muusikolle. 


 Jos  vuokra  ei olisi   niin kallis  hellahuoneesta,  voisin  vaikka mennäkin  sinne muistelemaan lapsuuttani  isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä.  Katsoisin ikkunasta  kaihoten  tien yli    taloa, jonka   alakerrassa asui  kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä,   kotoisin Lapualta, siksipä hän ei  oikein  sopeutunut  itäiseen Suomeen.   Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa.  Molemmat olivat  pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto.  Hänellä oli  iso poika, melkein  aikuinen.  En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut.  Ne olivat  muotia teini-ikäisillä pojilla ennen  farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla  aikuisena  Nokian  johtaja ja vuorineuvos? 

Hotelli Taviksen   pihalla on  punainen varastorakennus, jossa äidilläni  oli  työhuone yhtenä kesänä. Äitini  ensimmäinen opettaja oli Jali  Ruokokoski,   joka  ihastui  Savonlinnaan niin että  aikoi  ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä  että saisivat    kaupunkiin kuuluisuuden,  mutta    Ruokokoski    ehti  kuolla ennen talon ostoa.  Hän rohkaisi  ennen kuolemaansa  äitiäni lähtemään  Helsinkiin taidetta opiskelemaan.  Äiti  lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi.  Nykyään punaisessa varastorakennuksessa  on  taidegalleria Talli.  Tänä kesänä siellä on  unkarilaisen nuoren taiteen  näyttely.  

Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta  1951.

Kamerani ( Olympus Pen) näkemys  Olavinlinnasta.

Galleria Tallin   kesänäyttelyn  maalaus, joka  kiinnosti minua  naisen selässä kasvavien kärpässienten takia.  Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.

Malva kukkii

Juorumäellä. Taustalla näkyy  Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä  iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa.   Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo  tuli, kun kävin kaupassa.


Aivot  ovat pehmenneet   helteessä.  Olen yrittänyt lukea   Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole  päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin  kokemuksista venäläisellä  vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin   Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän  kuuluu  Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja  esiintyi  Oulipon matineassa  Berliinin  kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli  yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun  matkustin Berliinistä   Pietariin ja siellä  kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa  vieläkin.  Nyt ei  minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.


Hengityskeinu oli minulla  pikalainana, se piti palauttaa tänään.

 Vuosaaren  kirjaston aulasta bongasin  kivan hellehatun. Se näyttää  virkatulta, mutta se on  tehty paperimassasta. Tekijä  on    Leenakaisu Hattunen.  Hänellä on  elokuun  loppupuolelle  näyttely aulassa.  Minimalistisia töitä, eivät  hyökkää seinältä   katsojan   silmille.   Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä. 

Juhannuskukat

Minun iässäni kukkia  ei enää laiteta tyynyn alle  juhannuksena, vaan  maljakkoon. Nuorempana  oli päinvastoin.  Yhtenä  juhannusyönä näin unta Tuomas   Anhavasta, toisena  Paavo  Haavikosta.  Niin  kirjallinen oli  alitajuntani  jo nuorena.  Ja kirjailija minusta sitten tuli,  vaikka yritinkin  taistella  alitajuntaa vastaan ja  elää porvarillisen elämän.  Ei se onnistunut.


 Helsinki  ei ole   juhannuksena yhtä kurja  paikka kuin jouluna    Silloin ei kulje  metro, ei   bussit,   ei  raitiovaunut eikä mikään  ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka.  Juhannuksena   Helsinki on  viihtyisä,   ei  liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on  kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt,    mutta kyllä se voitti   juhannustanssit  maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.


Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla,  tundrakylässä jonka nimeä en  muista. Siellä poltettiin kokkoa ja  hyviteltiin  luonnonhenkiä  votkalla. Hyttysiä  oli vallan hirveästi.


 Toisen   juhannuksen  vietin Tataarinmaalla,  senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin  arolta  hampunlehtiä.  Yhden lehden prässäsin päiväkirjani  väliin ja  jouduin  Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani.  En joutunut  salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes  sakkoja. Olin  kai niin viattoman näköinen.


Kolmannen juhannuksen vietin  Kaliningradiin  lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa   kylpyläpaikassa.  Siellä  oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia.  Nuoret  miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät  keskenään  hauskaa.  Tulkki  sanoi, että se on  perinteellinen   kansantapa  heillä  päin.


Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!

Suuri hauki ja kuuluisuus

Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut. 


Isäni  kertoo kirjassa  Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä,  miten vaikeata  on  kirjailijana tulla tunnetuksi.  Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän  kuvitteli  turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä  olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia  romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut  runsaasti  lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin.  Mutta varsin pian hän sai todeta, että  hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto,  kuten hän sanoo ja  jatkaa: 


"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun  lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja  jyrkkä  muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla  koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella  katiskalla, jota olin  rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."

Ranta josta hauki nousi.  Se oli  uinut  pienen  haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana.  Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."


Isäni lahjoitti hauen  naapurin isännälle, joka kirjoitti   siitä punnistustodistuksen  toisen  isännän kanssa, ja lähti  sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon  kuluttua palasi  Koskenpesään,   niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään.  Hän jatkaa: "ja kun  kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa  kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut  koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä  kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren  hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun  lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein  maailmankuuluksi."


 Niinpä niin, kirjailijan  ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi   elinaikanaan! Mutta harvalta se  onnistuu,  ehkä onneksi.  Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskenpesän savusauna lämpiää.


Koskenpesä  on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee    Lummene-järven läntisessä päässä,   josta Porraskoski saa alkunsa.   Lummene  on vesijakojärvi, joka laskee  länteen ja itään. Ja  Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa,  sielunmaisema ja  paikka johon palaan  yhä uudelleen, unissani.   Viime  viikonlopulla kävin siellä  myös todellisuudessa. Viime käynnistä   oli kulunut   kymmenen vuotta.  Palattuani  sieltä, otin  kirjahyllystä   Elämän antimet ja rupesin lukemaan.  Kirja huvitti minua nyt. Mutta   kun olin nuori nainen, se  raivostutti,  koska isäni   näkemykset naisista olivat  niin  vanhanaikaisen patriarkaalisia.   Hän oli aikansa  lapsi,  syntynyt viime vuosisadan alussa  Pietarin  liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.

Odotus

Tulisi jo,  tylsää  istua  tässä ja  odottaa!


Valokuvatorstain  212. haaste on odotus.

Rohtoraunioyrtti

Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.


 Viime  vuoden  keväällä kerroin  täällä,  että  palstani reunalta  oli varastettu  rohtoraunioyrtti.   Jäljellä oli vain iso kuoppa.  Salakuljetin yrtin juuritaimen  Moskovan kirjailijaliiton pihalta  Suomeen  kaksikymmentä vuotta sitten.  Yrtin menetys  suretti.  Sillä oli   monta  ihailijaa, jotka pysähtyivät   kysymään  mikä se on, kun  eivät ole  nähneet sellaista kasvia ennen.   Kenties  joku ihailija kävi  kääntämässä  sen maasta yön  pimeydessä. Tänä  keväänä  tyhjään  kuopaan ilmestyi   rivi   rohtoraunioyrtin taimia.  Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja  varmaankin iloitsevat sateesta   helteisten päivien jälkeen. 


"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"


kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava).   Samassa runossa  hän  kirjoitti puutarhurin  keväästä:


Niin vaivihkaa tulee  kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat  puutarhurin sydäntä  kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja  nyt ne ovat päätyneet
mullan  pehmeään poimuun, hyvään talteen.