Kesäkummitus

... ja pusikosta ilmestyi  kesäkummituksen viileä  käsi.


Valokuvatorstain 211. haaste: kesäkummitus

Kalevi Seilonen R.I.P.

17.10.1937  - 30.5.2011

"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy  samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. "  Sanoi   Metsäroisto  ( s. 72)


Minä sanoisin että  hän, Kalevi siis, ei  Metsäroisto, oli  Suomen harvoja   surrealistisia kirjailijoita.  Hän  aloitti  surrealistin uransa  21-vuotiaana  julkaisemalla omakustanteena   kokoelman Proosarunoja, jonka  takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959." 


Hänestä  tuli yhteiskunnallinen  surrealisti 60-luvulla.  Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta  ilmestyi vuonna  1965.  Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:


Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma  poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat  nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään  meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.


Tämän vuoden  alussa hän  otti yhteyttä  Metsäroiston merkeissä, pyysi  muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä.  Hän kertoi  kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä  saiko hän jutun valmiiksi ja  jos sai, niin   ilmestyikö se,  kun  minulle ei  tule Nuorta  Voimaa.  Hänen  viimeiseksi  jäänyt  teoksensa   Metsäroisto  ilmestyi vuonna  1986 ja  sai valtion kirjallisuuspalkinnon.    Ajatus   metsäroiston  omaelämäkerrasta syntyi  kesällä  1985  Huutotöyryssä,  "kun  irrottelimme mielikuvitusta..." kuten  kirjan omistuskirjoituksessa lukee.   Puhuimme  fiktiivisen  omaelämäkerran kirjoittamisesta  ja  siitä se lähti  liikkeelle.  Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa.    Minusta  oli  hauskaa olla mukana   sen  kirjan syntyprosesissa.   Kirjasta tuli  hyvä  ja minä  olen ylpeä   muusan osastani.  


Kuva:  Olli Lyytikäisen piirros  Kalevista vuodelta 1969. 


Lisäys myöhemmin.  Muistelma Kalevista täällä:  Vanhan  vaiheilla.
    

Jo joutui armas aika - siilillekin

Puutarhakutsujen  kuokkavieras nautiskelee   pöydän antimista.  Siikaa on sillä suussa.

Ja kauniisti  koristi kukkanen  puutarhakutsuja   tänään Tapanilassa. 

Valokuvatorstain  210.  aihe   on  Suvivirsi.

Villa Furumo palaa

  

Kun pyöräilin   puolen päivän jälkeen kirjastoon,   savusukeltajat olivat menossa  taloon.  Pihan reunalla  kyyhötti  huopiin kääriytyneinä muutama    nuori  Villa Furumon kommuunin asukas. Kun  palasin  kirjastosta,  muuan  paloa katsellut   mies kertoi, että  talosta  on  löydetty  kuollut mies eikä vielä  tiedetä onko  kuolleita enemmän.

 Kuvasin  Villa Furumoa pari vuotta  sitten  ja kirjoitin siitä   tähän blogiin  otsikolla  Kaikki ovat lähteneet.  Silloin  talo oli autio.   Se oli harvoja   Vuosaaren jäljelle jääneitä   vanhoja puuhuviloita, rakennettu  vuonna 1905 ja kuulunut Donnerin suvulle.    Kun kävin  kuvaamassa huvilaa pari vuotta sitten,  ajattelin  että surullista kun   vanhojen   huviloiden annetaan rapistua.  Vielä surullisempaa että niiden annetaan palaa.

Lisäys illalla.  Villa Furumo ei pala enää.  

Päivällä  palomestari sanoi, että annetaan talon  palaa loppuun asti.  Illalla   palo oli loppunut ja  seinät   pystyssä.  Jälkisammutusporukka oli paikalla ja talon katolta  kuului moottorisahan pärinä.  Mahtaako omistajalla  olla enää motiivia  entisöidä huvilaa ja riittävätkö vakuutusrahat?  Toivottavasti  talon nuoret asukkaat saavat kriisiapua.  Heille on  rankka kokemus  menettää  asuintoveri ja koti. 

Ikävien  tapahtumien viikko Aurinkolahdessa.  Minut  yritettiin ryöstää  tiistai-iltana kotitalon rapussa.   Teinikäinen  tavallisen näköinen suomalaispoika kampitti minut  maahan hissin edessä ja   vaati: "Laukku tänne!"  Sanoin, että enkä anna. Poika sanoi: "Mä potkasen." Sanoin: Älä viitsi potkaista."   Se oli ratkaiseva hetki. Poika epäröi sekunnin murto-osan ja potkaisi, mutta ei  ei niin lujaa, että taju olisi lentänyt kankaalle. Rupesin kirkumaan täydellä volyymilla. Poika  säikähti ääntä ja pötki pakoon.  Jos  kimppuun olisi hyökännyt kaksi tai kolme, en olisi selvinnyt  tilanteesta  säikähdyksellä ja kuhmulla päässä, vaan olisin menettänyt laukkuni.  

Aurinko laski

Valokuvatorstain  208. aihe on sitaatti  Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö  sitaatti  alkaa lauseella: Aurinko laski.  Ja  päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen.  Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.  

Kansanvaellus

Urheiluhullu kansa  vaeltaa  Espalla  Leijonien    voitonjuhlaan.  Minä kuljin vastavirtaan ja   ajattelin  että  olispa  väki  joskus yhtä innoissaan   kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä.     Mutta kun ei.   Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan.  Syntymistään  aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.

Minun äitini

Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)

Äiti ja minä.


Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias.   Eeva-lehden tomittaja  ja valokuvaaja  tulivat  meille kotiin.  Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni.  Yritin  karata  ystäväni Kaarinan kanssa  ulos, mutta äiti  "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä  luki.    Jutusta  tuli tällainen: 


Minun  äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu  juttuni. Sitä ennen olin  julkaissut  Lasten maailmassa  sadun nimimerkillä Nuhanenä ja   päätoimittanut   Suvikunnan  Sanomat -nimistä  seinälehteä. Kun kukaan muu ei  kirjoittanut siihen,  kirjoitin itse kaikki  uutiset ja artikkelit.

Eilen tässä

Entisen kotikatuni Lönnrotinkadun kulma.  Kaarina  Kaikkosen pyykit liehuvat  tuulessa.


Valokuvatorstain  206. aihe:  tässä.

R.I.P

Unelma  Konkka  21.8.1921 - 4.5.2011

Oletko nähnyt pimeänä yönä

valkoisen kukan hitaasti aukeavan

sydämesi salaperäisessä pyhäkössä?

Sen ihmeen näkee vain kerran.

Unelman runo kokoelmasta Heijastuksia ( Petroskoi 1999) 

 Unelma oli   minun tätini,  folkloristi  ja  runoilija.  Hän syntyi  Toksovassa, Konkkalan kylässä Inkerinmaalla ja kuoli Lappeenrannassa.    Hänen  itkuvirsiä  käsitellyt   väitöskirjansa   Ikuinen ikävä  on suomennettu. Hän  julkaisi  runoja  kirjailijanimellä Katri Korvela.   

Pertti  Virtarannan kirjassa Karjalaisia kulttuurikuvia   on lisää Unelmasta ja  hänen  elämänvaiheistaan.  


Lisäys 5.5.  Inkeri-sivustolla on lyhyt  elämäkerta. Tiedot eivät ole   tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät  karjalaiset  pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin.   Tässä linkki sivustolle.

Vappuaatto Vallilassa

Vappusade

Vappukoira ilmassa

Vappukoira maasa

Tunnustan väriä

Ydinvoimaa vastaan.

Valokuvatorstain 205. aihe on  värit.    

Lisää värejä  Kolmen  sepän aukiolla  vappuaattona kaksi vuotta sitten.

Pääsiäiskissa

Kevät ja kaikki

"On kevät. Se tarkoittaa, että lähestymme ALKUA,"  kirjoitti  William  Carlos Williams kokoelmassa Kevät ja kaikki ( suom. Markus Jääskeläinen).

Raparperin alut ehtivät   ensimmäisinä   maan pintaan palstalla, niin  joka kevät.


  

Piinaviikolla

Vaalien jälkeen:  Miten  tässä näin pääsi käymään?


(Kuva  sarjakuvanäyttelystä Taiteilijaelämää Vuotalossa viime lokakuussa)

Päivän kuva: Virpojat

Vähän väriä  aneemiseen blogiin.  Perinteisiä pikkunoitia ei  käynyt tänä   palmusunnuntaina ovella.  Anemia jatkuu.  Muistelmat ovat puolivälissä eikä energiaa riitä  blogin päivittämiseen. Niin pahaksi on   päässyt,  että  Facebookissakaan en  ole ehtinyt käydä.