sunnuntaina, tammikuuta 10, 2010

Jätepaperikellarin ajattelija




Banksyn katutaidetta.


Harvoin  enää  tässä  iässä rakastun   romaanin  henkilöön, mutta  nyt kävi niin, kun  luin  Bohumil Hrabalin   pienen kirjan ( 114 s.)    Liian meluisa  yksinäisyys ( suom. Eero Balk 2008)


Rakastuin  Haňt'aan, joka  on  työskennellyt  jätepaperiasemalla 35 vuotta.  Hän  paalaa  kirjoja ja paperia hydraulisella  puristimella.  Jokaisen   paperipaalun sydämeen  hän  laskee  jonkin  maailman kirjallisuuden merkkiteoksen "kuin pappi laskisi uhrin alttarille" ja  koristelee  sitten paalujen  kyljet   taideteosten paperijäljennöksillä, Gaugeinilla, van Gogheilla  ynnä muilla taiteilijoilla, joita  painolaitokset  asemalle  kuskaavat. Haňt'a haaveilee, että  sitten kun hän  viiden vuoden kuluttua pääsee eläkkeelle, hän ostaa jäteaseman  hydraulisen puristimen omakseen ja  jatkaa paalaamista  enonsa pihamaalla, eikä  hänen   tarvitse enää koskaan  luopua   jätepaperipaaluista, taideteoksistaan. 


Haňt'a lukee  töissä ja kotona puristimesta  pelastamiaan  kirjoja,    filosofiaa, klassikoita, ja nykykirjallisuuden  merkkiteoksia.   Hän lukee, jotta saa tietoa omasta itsestään, jotain mitä  ei vielä tiedä.  "Minut  on sivistetty vastentahtoani, enkä oikeastaan tiedä mikä ajatukset ovat minun ja mitkä olen lukenut," hän toteaa. Hän sanoo  eläneensä ja kokeneensa Sisyfos-kompeleksia   joka päivä  kolmekymmentäviisi vuotta sellaisena kuin herra Sartre on  sen hänelle  niin kauniisti kirjoittanut ja vielä paremmin  herra Camus.  Häntä liikuttaaa Immanuel   Kantin lause: Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja kasvavalla ihailulla...tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni.   Se lause liikutti muuten minuakin nuorena kun vielä  urheasti yritin lukea ja ymmärtää Kantia. 


Eräänä  yönä  Haňt'a   paalaa  paperia    ja  juo olutta,  lukee  Kantin Taivaan teoriaa, 'ottaa sen jokaisen lauseen suuhunsa ja imeskelee kuin yskänpalstillia',   kiipeää   välillä  valokuiluun katselemaaan  tähtitaivasta yllään ja  palaa viskelemään altaaseen jätepaperia ja sen mukana  hiiriperheitä, jotka elävät syömällä  Goethen ja Schillerin marokiinikansiin sidottuja sanoja.  Hän joutuu ihmetyksen valtaan, kun  ajattelee että  hänellä on riittänyt  rohkeutta olla menettämättä järkeään kaikesta mitä oli tuossa liian meluisssa yksinäisyydessään nähnyt  ruumiillaan ja sielullaan nahoissaan kokenut ja kärsinyt. Viimeisen  paalin sydämeen hän sijoittaa Taivaan teorian ja  istuu  portaille lepäämään.  Silloin hiiri    syöksyy   puremaan hänen  kengänpohjaansa.  Se tekee monta  hyökkäystä, kunnes väsyy  ja  jää nurkkaan katsomaan Haňt'aa  silmiin:" ja minä aloin vapista, näin, että noissa hiirensilmissä oli tuolla hetkellä jotain enemmän kuin tähtitaivas ylläni, enemmän kuin moraalilaki sisimmässäni. Salamaniskuna minulle ilmestyi Arthur Schopenhauer, joka ilmoitti että kaikkein korkein laki on rakkaus ja rakkaus on myötätuntoa..."  





Haňt'assa on  jotain  Bohumi Hrabalista niin kuin lapsessa on aina jotain isästään:  nenä, suu tai korvat.  Hrabal  itse työskenteli   paparinkeräyksessä ennen kuin  ryhtyi ammattikirjailijaksi   kypässsä viidenkymmenen vuoden iässä. Hänellä oli tapana  luoda  paaluista ympäristötaideteoksia.  Hän  kertoo ajastaan paparinkeräysasemalla: "Niinä neljänä vuona, jotka olin siellä töissä, tuhosin varmasti  enemmän kuin puolitoista tonnia Goethea. Mutta jotta  absurdius olisi täydellinen, sinne  ajattiin myöhemmin kaksi tonnia Stalinin  kirjoituksia."


Haňt'an haave  että hän pääsisi  eläkepäiville   puristimensa kanssa,  ei toteudu.    Uusi aika koittaa ja jäteasemalle tulee  uudet  työntekijät, kaksi  sosialistisen työn prikaatin jäsentä sinissä haalareissaan, oransseissa  hanskoissaan ja  amerikkalasimallisissa lippalakeissaan.   Haňt'a syrjäytetään.   Viimeisenä   työnään  hän asettuu jätepaperialtaaseen Novaliksen kirja käsissään, painaa vihreätä nappia ja  puristimen seinämä alkaa  painaa hänen jalkojaan  leukaa  kohti.


 Kirjan loppu  jää avoimmeksi.   Ilmestyykö kellariin viime  hetkellä kaksi mustalaisnaista, joilla on  ollut tapana  käydä siellä, vai ovatko  mustalaisnaiset Haňt'an  harhanäky?   Loppu on yhtä arvoituksellinen kuin  Hrabalin  kuolema.  Valitsiko  Hrabal itse kuolemansa vai putosiko hän vahingossa prahalaisen sairaalan ikkunasta kyyhkysiä ruokkiessaan?




Linkki:


2 kommenttia:

Hirlii kirjoitti...

Kiitos kirjavinkistä, sait kuullostamaan kiinnostavalta kirjalta.

Anita Konkka kirjoitti...

Haňt'a on ihana luuseri, siksi kai rakastuin häneen.