maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Kirjailijaelämää

Edit 31.10.
Lisäys ( merkinnän lopussa) ja korjauksia linkkilistaan.

Kirjailijan elämä ei ole yhtä vauhdikasta kuin viereisessä kuvassa. Kuva on saksalaisen pokkarin kansi ( suom. Hiljaiseloa Clichyssa). Kirjailijan elämä on tylsää. Maanantait ovat poikkeuksia. Silloin lähden Kirjailijaliiton ranskantunnille. Sieltä tarttuu mukaani syksyn uutuuskirjoja, joita luen metrossa. Tänään luin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää. Selasin sivuja ja pysädyin sivulle 47 jossa hän kirjoittaa tunteista: ” Tunteiden ilmaiseminen on niistä puhumisen vastakohta. Ne sulkevat pois toisensa: se joka ilmaisee tunteita, ei puhu niistä ja päinvastoin. Tämän mukaisesti naiset ovat melko kyvyttömiä puhumaan tunteistaan.” Hetkinen mitäs tämä on, naisethan setvivät jatkuvasti tunteitaan, minä pysähdyin miettimään. Sitten jatkoin lukemista: ”Tunteista puhuminen edellyttää niiden ulkopuolelle asettumista. Se on etäisyyttä, kontrollia ja erittelyä, mikä esiintyy usein miesten estyneisyytenä ja mykkyytenä.” Seuraavalla sivulla metrojunan lähtiessä Herttoniemestä koin valaistumisen kun luin: ” Ajatellaan mies, joka valtaa parisuhteessa tunteiden ilmaisemisen monopolin, purkaa puheina ja käytöksenä tunnetilojaan ulos sitä mukaa kuin niitä syntyy. Tähän täytyy kuulua se, että ottaa haltuun myös toisen tunteet: heti kun nainen alkaa tuntea jotakin ja yrittää ilmaista tunnettaan, ottaa mies ilmaisun hallintaansa ja kehittää sen sellaiseen intensiteettiin, että naisella ei ole tilaa omalle ilmaisulleen.” Lapsuudenkodissani oli juuri sellaista. Isän tunnetilat hallitsivat. Hän osasi ilmaista niitä todella tehokkaasti. No, hän olikin kirjailija. Äidille ja lapsille ei tunteiden ilmaisuun jäänyt tilaa. Äiti ei paljon puhunut, hän hyräili maalatessaan tauluja. Niistä lauluista joita hän hyräili, saatoin aavistaa hänen tunnetilansa. Minä olin puhumaton kotona, koulussa häiriköin. Jotain kautta ilmaisemattomien tunteiden piti päästä ilmoille.

Kuvassa Köyhä runoilija, Der Arme Poet, maalannut Carl Spitzweg, 1839. Kuva vastaa paremmin kirjailijaelämän todellisuutta kuin Henri Millerin kirjan kansi.


PS. Päivitin oikean sivupalkin linkkilistaa. Se homma, jota en tee mielelläni, koska se on hidasta ja käy hermoille, kun aina menee jotain vikaan. Kun teen päivitystä, kiroilen rankasti ja kissa tuijottaa minua silmät pystyssä. Toivomus: Älkää hyvät bloggarit vaihtako blogienne nimiä. Lentävä juustokin on nykyään Blogi numero 101, mutta kun vanhalla nimellä pääsee perille, niin en ole vaihtanut vanhaa hyvää nimeä uudeksi.

PS.2 Ei kirjailija ehdi elää, kun pitää aina vain kirjoittaa. Ei sitä jaksa blogiakaan kovin usein päivittää, jos istuu koko päivän koneen ääressä kirjaa kirjoittamassa.

Lisäys 31.10.


Olen lukenut sata sivua lisää Raittilan kirjaa. sata sivua on vielä lukematta. Tarkasti dokumentoitu kuvaus taloudellisen turvattomuuden tuottamasta ahdistuksesta ja kirjailijan kriisistä, ei silti pelkää itsesäälissä piehtarointia, siltä pelastaa Raittilan itsesatiiri. Minua huvittivat erityisesti dokumentit veroviranomaisille. Raittila antaa raadollisen (= toden) kuvan kirjailijana olemisesta.

”Ei tämä hääviä ole, enkä puhu pelkästä toimeentulosta. Kirjailijoista ei näytä tulevan valoisia vanhuksia, mieskirjailijoista varsinkaan… Miksi? Raittila kysyy ja vastaa:


”Kun romaanikirjailija tässä työssä jäsentää elämää kirjallisiksi struktuureiksi, hän joutuu käyttämään materiaalina itseään ja läheisiään, taloaan ja tavaroitaan. Hän kaivaa maan jalkojensa alta ja siirtää sen työnsä perustaksi saadakseen romaaninsa tukevalle pohjalle. Riittävän monta romaania kirjoitettuaan kirjailija kärvistelee taivasalla, ison kuopan pohjalla, luuna ja nahkana, ystävänsä ja perheensä syöneenä kannibaalina. Näin kirjailijat tyhjenevät ja kuluvat nukkavieruiksi ärisijöiksi, jos eivät viimeiseksi ateriaksi syö itseään – joko vähitellen marinoituna ja pitkään riiputettuna pala kerrallaan tai raakana ja yhdellä kertaa.” ( s. 61)

Totta joka sana, jonka Raittila sanoo. Ärisijät ovat tuttuja, mutta miksi ihmeessä he ovat järjestään miehiä? Siihen kysymykseen ei Kirjailijaelämästä ole vielä löytynyt vastausta.

perjantaina, lokakuuta 27, 2006

Kirjallista - linkkejä

Kuva kotiviidakostani. Kaktus rupesi kukkimaan viime viikolla Se ei ole kukkinut neljään vuoteen eli koko sinä aikana jonka olen asunut Taiteilijatalossa. Niin kurjaa sillä on ollut. Kukinta antaa toivoa minulle.


Kirjallisuudenystävien iloksi Hesari on avannut maksuttoman kirjallisuuskritiikkien arkiston osoitteessa http://www.hs.fi/kirjat/ Hyvää palvelua. Nyt ei tarvitse enää leikata lehdestä tärkeinä pitämiään arvosteluja. Leikkeitä on hankala säilyttää ja ne hukkuvat. Kävin katsomassa onko siellä jo Perecin Elämä käyttöohjeesta arvostelua. Ei ollut. Sen sijaan luin mitä sanottiin Elämän opetuslapsista. Arvostelija oli sekoittanut päähenkilön (Harri Salmisen) ja tekijän ( Hannu Salaman) toisiinsa. Hannusta on tullut jutussa Harri. Hauskaa, kun arkistossa säilyvät arvostelijoiden lipsahdukset. Vai piruuttaanko arvostelija sekoitti nimet, varsinkin kun kirjailija Hannu Hesarin haastattelussa väitti ettei Harri ole hänen alter egonsa. Myös haastattelu löytyy hs.kirjat –arkistosta.

Otin kuvan Dostojevskin kuvasta Helsingin pääkirjaston auditoriossa. Dostojevski oli yksi niistä venäläisistä klassikoista, jotka kustansivat minun koulunkäyntini, ehtolaiskurssini, luokkaretkeni, leffalippuni jne. Kun 16-vuotiaana luin hänen romaaninsa Rikos ja rangaistus, lakkasin lukemasta dekkareita ja muuta viihdettä ja päätin ruveta kirjailijaksi.

Mitä kirjailijat sanoivat Dostojevskista pääkirjaston paneelissa viime viikolla? Klikkaa : Kaksi murhaa porraskäytävässä. Löytyy myös sivupalkin Radiosoittimesta. Paneeliin osallistui Christer Kihlman, Annika Idström , Torsti Lehtinen ja Jukka Mallinen puheenjohdattelijana.


Itsekehu-osasto

International Bestsellers - amerikkalaisten kirjastonhoitajien lista. En tiedä millä perusteella he valitsevat nimet listalle. A Fool’s Paradise on Amazonin Ranking- listan mukaan sijalla 803 717. Se ei ole bestseller.

PS. Aamulla

Mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin blogikirjoittaminen, totesin yöllä, kun ylläoleva merkintä kuvineen häipyi bittiavaruuteen. Bloggerissa oli katkos – Internal Sever Error! Opetus: älä ikinä kirjoita mitään suoraan Blogger-alustalle. Onneksi olin kirjoittanut jutun alun Wordiin. Lukijalle onneksi juttu lyheni puolella.


Päivän sitaatti:

”Kirjamessut ovat syvä loukkaus kirjaa ja sen lukijaa kohtaan. Kirja ei kaipaa mitään Superbowlin kaltaista tapahtumaa seurakseen. Lukeminen on hiljaisuutta. Se on lukijan yksinäistä keskustelua kirjailijan kanssa. Se ei ole mikään joukkuepeli, joka kaipaisi isokannuisia superbabyja heiluttamaan huiskaansa hissimusiikin tahdissa.” Lassi Kämäri. Lue lisää Loistavasta puhalluksesta



lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Kuinka monta kirjaa olet lukenut?

Kansainvälisessä blogimaailmassa kiertää kysely (meemi) : Kuinka monta kirjaa olet lukenut listalta 1001 Books You Must Read Before You Die. Lista on pompannut lyhyessä ajassa Technoratin suositumpien toiselle sijalle ohi Laguna Beachin, Edelmanin, Lostin ja Youtuben. Ilahduttavaa, että bloggareista löytyy niin paljon kirjallisuudesta kiinnostuneita. Bongasin kiertiksen BookBlogista.


Olen lukenut listan kirjoista 298 (osan niistä siksi että luin yliopistossa Englannin ja Ranskan kirjallisuutta) Lukematta on 702 kirjaa. On hyvä syy elää. Don Quijote on yksi keskenjääneistä kirjoista. Olin noin 8-9 –vuotias kun isä pani minut lukemaan sitä ääneen. Änkkäsin ja tankkasin outoja sanoja, eikä lukemisesta tullut mitään. Siitä lukukokemuksesta jäi vastenmielisyys Don Quijotea kohtaan. Toinen keskenjäänyt on Herman Hessen Lasihelmipeli. Yritin lukea sitä viimeksi kymmenen vuotta sitten, kun osallistuin netissä lasihelmipeliin. Kesken jäi myös Cunninghamin Tunnit, joka esitettiin eilisiltana telkkarissa. Samoin Tsypkinin Kesä Baden Badenissa. Sekä Virginia Woolf että Dostojevski ovat merkinnet minulle kirjailijoina paljon, mutta en osaa pitää heidän elämänsä ja kirjojensa pohjalta tehdyistä romaaneista. Kesken jäi myös Coetzeen Dostojevski-kirja Pietarin mestari, niin paljon kuin Coetzeen kirjoista pidänkin. Melkein kaikki hänen kirjansa ovat listalla, joka on painottunut anglosaksiseen kirjallisuuteen. Elizabeth Bowenilta, samoin Margaret Atwoodilta on monta kirjaa. En ole lukenut kummankaan romaaneja. Pitänee paikata sekin aukko kirjasivistyksessä.


Mitä listalta puuttuu? Tshehov, ennen kaikkea. Kun kerran Gogolin Nenä on, niin miksei jokin Tshehovin suurista novelleista, tai pienoisromaani Nainen rannalta. Isaak Babel puuttuu, Jospeh Brodsky puuttuu, hän kirjoitti hienoa proosaa, mm. Veden peilin. Venäläiset klassikot ovat hyvin edustettuina, mutta nykykirjailijoista vain Viktor Pelevin on päässyt mukaan. Naiskirjailijoista kaipaan listalle Colettea ja Carson McCullersia, Ingeborg Bachmannia ja Katherine Anne Porteria. Simone de Beauvoir puuttuu myös, vaikken häntä kaipaakaan. Samoin Nathalie Sarraute. Hän oli ranskalaisen uuden aallon kirjailijoita. Uudesta aallosta on kelpuutettu vain Robbe-Grillet, ei edes nobelisti Claude Simonia. Muistaako kukaan enää hänen Flanderin tietään? Monella kirjalla suomeksi käännetty nobelisti Isaac Bashevis Singer puuttuu myös. Ja missä on Sandemose? Entä japanilaiset Tanizaki, Kawabata ja Osamu Dazai? Näiden rinnalla Geishan tarina on turha kirja. Mikään lista ei voi olla täydellinen.


perjantaina, lokakuuta 20, 2006

Luku-urakka - 1001 kirjaa

Netistä löytyi lista 1001 kirjasta jotka täytyy lukea ennen kuolemaa – 1001 Books You Must Read Before You Die. Lista ei ole aivan tuore, koska pikasilmäyksellä en löytänyt sieltä Ohran Pamukia, tämänvuotisen kirjallisuuden Nobelin saajaa. Listalla ei ole runoutta, ei esseitä eikä aforismeja. Yksi suomalainen löytyi: Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjat ovat aika-, eivät arvojärjestyksessä. 1001.s kirja on Aisopoksen faabeleita. Poimin listalta kaksi kirjaa, jotka haluaisin lukea heti: Peter Handken Afternoon of a Writer ja Siri Hustvedin What I Loved

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Syksy


Syysilta Katajanokan rannassa (klikkaa isommaksi). Syksy on Valokuvatorstain 22.aihe.

Jehuda Amichai sanoo jossain runossa, että kun ihminen vanhenee, hän ei ole enää riippuvainen vuodenajoista. Sitä ei välttämättä rakastu joka kevät, voi rakastua jopa syksyllä.

Hetkinen, nyt täytyy tarkastaa, mitä Amichai todella kirjoitti.

Syksyä Kizhin saarella ( kilkka isommaksi).

Kun ihminen vanhenee, muistiin ei voi enää luottaa. Siksi muistelmat ovat fiktiota. Amichai kirjoitti näin:

When a man grows old, his life becomes less dependent
on the rhythms of time and its seasons. Darkness sometimes
falls right in the middle of an embrace
of two people at the window; or summer comes to an end
during a love affair, while the love goes on
into autumn; […]

Amichaita on suomennettu, mutta ei tätä runoa. Nihil Internit julkaisi koosteen hänen runoistaan vuonna 1999. Kokoelman nimi on Jerusalem.

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

Jumalakin kadehtii

Lokakuun ruusuja Kirjailijanpuistossa Töölössä (liittyy aiheeseen vain symbolisesti -kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä jne.)


Kateuteen asti minä halajan sitä henkeä minkä olen teihin pannut. Lause on raamatusta, mutta en tiedä mistä sieltä. Ystävä muisti lauseen, kun kerroin hänelle Juri Oleshan romaanista Kateus, jonka luin viikonlopulla. Kirsti Ellilän kirjoitus kateudesta Nonossa sai minut lukemaan kirjan uudelleen. Mainio kirja, ei yhtään vanhentunut, vaikka sen syntymästä on kulunut kahdeksankymmentä vuotta. Se ilmestyi vuonna 1927 Moskovassa. Yhteiskuntajärjestelmät romahtavat, mutta kateus pysyy. Oleshan kirja on psykologinen romaani, mutta ei ollenkaan psykologisoiva, siksi se on niin tuore ja elävä kirja.


Olen kateudesta aivan vihreä - ja nautin sekä ihailen - niin herkullisesti Oleshan minäkertoja Nikolai Kavalerov kuvaa kateutensa kohdatta menestyvää elintarvikeyhtymän johtajaa Andrei Babitshevia, joka on poiminut hänet kapakan oven edestä kotiinsa. Kateus tekee tarkkanäköiseksi.


Nikolai on 27-vuotias nuori mies, joka kirjoittaa ”ohjelmistoja viihdetaitelijoille: monologeja ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja lapsenruokoista.” Hän halajaa menestystä ja mainetta, kuuluisuutta ja kunnia ja haaveilee suurista teoista. Hänellä ei mene hyvin. Hänen rakkautensa kohde ihana Valja rakastaa jalkapalloilija Volodjaa, Neuvostoliiton joukkueen maalivahtia. Nikolaista eivät pidä edes esineet. ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua. Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja. Jos jokin pikkuesine –lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii tavallisesti jonkin hankalasti siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni näen miten lipasto ilkkuu.”( Suom. Esa Adrian. Mainio on suomennoskin.) Ja Babitshev heittää hänet takaisin kadulle, kun Volodja, Babitshevin suojatti, palaa takaisin. Mitä syrjäytetty nuori mies siinä tilanteessa voi tehdä?


Rakas ystävä, joko on alistuttava tai… järjestettävä skandaali. Tai on lähdettävä rytistäen. Paukauttakaa ovea, kuten sanotaan. Tämä on tärkeintä: lähtekää rytistäen. Että historian kasvoille jää arpi – näyttäkää mihin pysytte piru vieköön! Eihän teitä kuitenkaan päästetä sinne. Älkää antautuko taistelutta…, neuvoo Babitshevin veli, Ivan. Hän on katkeroitunut yhteiskunnallisesti menestyvään veljeensä. Hänelläkään ei mene hyvin. Hän on keksijä, joka on keksinyt koneen, joka osaa tehdä kaikkea, mutta kukaan ei ole nähnyt ihmekonetta, se on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Koneen nimi on Ofelia. Minä annoin sille rakkaudesta ja epätoivosta hulluksi tulleen tytön nimen, Ivan sanoo. Hän on puolihullu katkeruudesta ja kostonhimosta: Eräänä kauniina päivänä ymmärsin että minulle on annettu mahdollisuus kostaa aikakauteni puolesta. Minä turmelin koneen […] Tekniikan suurimmalle luomukselle minä annoin ihmisen huonoimmat tunteet! Hänelle on jäänyt vain kateus, ja lopuksi pelkkä välinpitämättömyys. Surullinen loppu, resignaatio: Ollaan välinpitämättömiä, Kavalerov! Malja välinpitämättömyydelle. Hurraa!

Minä tulkitsen Oleshan romaanin lopun niinettä kateuskin on parempi kuin välinpitämättömyys. Kateus on tunne, ja tunteet panevat maailman liikkeeseen. Jos jotakuta kiinnostaa aina ajankohtaisen kateuden kaunokirjallinen analyysi, Oleshan kirja löytyy ainakin Helsingin pääkirjaston varastosta.






tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Terassiateria


Edit klo 14.00.
Allekirjoita Amnesty Internationalin vetoomus pääministeri Matti Vanhaselle. Katso alempaa osoite.

Valokuvatorstain 20. haaste on ateria. Kesällä tarjosin aterian Taiteilijatalon terassilla. Lasten ilmeistä päätellen ateria ei ollut kaikilta osin onnistunut.


Linkkejä ( päivän menu)

Nono on hieno kirjallinen blogi. Kannattaa käydä tutustumassa. Siellä on alkanut sarja seitsemästä kuolemansynnistä. Ja lukijoiden kirjoituksia lempikirjoistaan. Ensimmäisenä ehti Haavetar.

Ruu Morbidi on palannut tauon jälkeen takaisin.

Diogenes kertoo mitä Planströmin sisaruksille tapahtui Ranskassa. Kts. alempana olevaa merkintää: Torniolaistyttöjen rakkaus.

Tikkis on turkulaisen runoilijan Juhani Tikkasen blogi, joka tarjoaa minimalistisia runoja englanniksi.

Kemppinen on kirkkonummelainen runoilija, joka on kääntänyt pohjalaisrunoja surusta suomeksi. Minun suosikkini oli tässä eräänä päivänä seuraava käännös:



Tiesin olevani sinulle ruma,
petettävä, vähäpätöinen. Mieleni
kahahti, kun jo syleilit toista
.


Pää auki esittelee työpöytänsä. Osallistun kiertokyselyyn ( kiertikseen, ent. meemiin) alla olevalla kuvalla. Sääntöihin kuuluu, ettei pöytää saa siivota ennen kuvaamista.


Pöydällä on kissa ja hiiri, nettikone ja Suomi- Eesti - Suomi –sanakirja. Taustalla häämöttää työkone, jonka ääressä istun päivät pitkät. Pöytä on vanha pirtinpöytä lapsuudenkodista.

Lopuksi tärkeitä asioita: Allekirjoita vetoomus kulttuurilehtien puolesta täällä.


Allekirjoita Amnesty Internationalin vetoomus pääministeri Matti Vanhaselle Venäjän ihmisoikeustilanteen ottamiseksi esille kaikissa EU-Venäjä –tapaamisissa.

Klikkaa osoitetta: http://eu.amnesty.fi/article/view/139645

Levitä viestiä eteenpäin.


maanantaina, lokakuuta 09, 2006

Kynttilämielenosoitus

(Klikkaa kuva isommaksi)

Kynttilämielenosoitus Tehtaankadulla Venäjän suurlähetystön edessä Anna Politkovskajan muistoksi 8.10. Televiaouutisten mukaan paikalla oli kaksituhatta ihmistä. Vieressäni seisoi mies joka sanoi että oli viimeksi täällä 39 vuotta sitten, kun Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian. Nyt hänestä tuntui, että on taas aihetta tulla osoittamaan mieltään.

Mielenosoituksesta lisää Pohdiskelevan liftarin blogissa (paljon linkkejä aiheeseen).
Lue myös P. Nykäsen Nettipäiväkirja 3:sta venäläisen ruletin kummallisesta yhteensattumasta, ja Jukka Mallisen essee Onko Venäjällä toivoa. Muutama kuva mielenosoituksesta täällä.

sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006

Nainen joka tiesi liikaa

Lisäys sunnuntaiaamuna: Hiljainen kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistoksi klo 19.00 tänään 8.10. Venäjän suurlähetystön edessä Tehtaankadulla helsingissä. Järjestää Suomen PEN. Levitä sanaa ja tule paikalle.

Hän on Anna Politkovskaja. Eilen iltapäivällä hänet ammuttiin kotitalonsa porraskäytävässä Moskovassa. Kuulin uutisen kun tulin kotiin naapurin syntymäpäiväjuhlista ja avasin radion. Sieltä tuli keskiyön uutiset. Järkyttynyt ensireaktioni oli: - Hirveätä, nyt se on tapahtunut!


Tapasin Anna Politskovajan kolme vuotta sitten Suomen PENin ja Amnesty Internationalin järjestämän tilaisuuden jälkeen Juttutuvassa Helsingissä. Hän tiesi että hän eli hengenvaarassa, koska kirjoitti Venäjällä tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista ja Tetenian sodasta, asioista joista harva mieskään uskalsi kirjoittaa. Hän oli harvinaisen rohkea ja tinkimätön nainen ja toimittaja, ja sen takia Venäjällä sekä vihattu että kadehdittu. Olen varma, että kuka tahansa hänen tappajakseen löydetäänkin ( jos niin ikinä tapahtuu) niin taustalla on Venäjän tiedustelupalvelu. FSB. Kun häntä ei enää ole, kuka hänen jälkeensä uskaltaa kirjoittaa siitä mitä Venäjällä todella tapahtuu? Ja se joka uskaltaa, tekee sen henkensä kaupalla. Lisää Anna Politkovskajasta täältä

torstaina, lokakuuta 05, 2006

Yksityiskohtia

Tällainen yksityiskohta tarttui silmääni Kizhin Pokrovskajan kirkosta. Tietääkö kukaan mitä kuvassa tapahtuu.? Löysin netistä ikonin, josta yksityiskohta peräisin, mutta en ikonin nimeä. Se oli isokokoinen maalaus. Nettikuvan ylälaidassa luki venäjäksi " Vernitsaja na sajt." Se ei ollut ikonin nimi, vaan linkki saitille.


Olen likinäköinen. Minulta puuttuu kyky nähdä laajoja kokonaisuuksia. Rupesin lukemaan Salaman uusinta kirjaa Elämän opetuslapset IV. En tiedä miksi Harri Salminen on joutunut häkkiin ja saanut vanginvartijoikseen entisiä naisiaan, kun en ole lukenut kahta aikaisempaa osaa. Juutuin jo alkusivuilla yksityiskohtiin, toisin sanoen siihen miten Harri Salminen nimittelee naisia. Naiset ovat ämmiä, gonzohuoria, narttuja, femakkoja, läskipaukkuja, rohjoperseitä jne. Salmisen kauna ja kiukku on tuttua suomalaisesta kansanrunoudesta: Kalevalasta ja Kantelettaresta. Se on arkkityyppistä naisvihaa. Osasivat ne naisetkin tehdä kauna ja uhmarunoa. Kuulin radiosta eilen pienen pätkän kansanrunon naisnäkökulmaa: " Täst´on kulkenut märkäkyrpä/kulkenut kusisaparo." Mutta miten mahtaisi käydä jos nykypäivän naisikirjailija kuvaisi miehiä samalla tavalla kuin Salama kuvaa naisia joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Salaman kirjassa - sen verran kuin olen sitä ehtinyt lukea - on kansanrunouden verbalistiikkaa ja poljentoa ( paikoitellen). Hän kirjoittaa miehen tunteiden historiaa, se on terapeuttista feminismin haavoittamille panuille ja muille miessieluille. Tulta ja tulikivea sataa, kun profeetta innostuu saarnaamaan. Hän on muuten siitä merkillinen mies, että hänellä on kaksi syntymäpäivää. Hän on syntynyt sekä neljäs että kuudes päivä lokakuuta. Äitinsä mukaan hän syntyi kuudes, mutta virallisten papereiden mukaan neljäs päivä.


Syntiset kärvistelevät padassa
(Klikkaa kuvat isommaksi)


sunnuntaina, lokakuuta 01, 2006

Ääni meni mutta kuvia tuli


Lisäys myöhemmin: Linkki Etelä-Saimaassa ilmestyneeseen Arvi Pertun kirjoitukseen Aave kummittelee Karjalassa

Näkymä Kirov-kadun porttikongista pihalle (klikkaa kuvat isommiksi)

Ääni meni Petroskoissa, kun puhuin kaksi tuntia Karjalan tasavallan kansalliskirjastossa – ja esityksen pasmat menivät hieman sekaisin, kun televisioryhmä tuli varoittamatta kuvaamaan esitystä, mikä oli harvalukuisesti opiskelijayleisöstä tietysti mahtavaa. Seuraavana aamuna kurkusta kuului pelkkää pihinää. Edellisen kerran ääni meni kuusi vuotta, kun piti puhua Ranskan kansalliskirjastossa. Se tapahtui jo ennen esiintymistä. Kansalliskirjastoilla on mykistävä vaikutus minuun.

Äänettömänä en voinut/halunnut osallistua kirjallisuuskonferenssin toisen päivän työryhmätyöskentelyyn. Lähdin kaupunkia kuvaamaan. Yllä olevan sinisen talon takaa löytyi runsas graffiti-esiintymä.

Petroskoin kuvia voi käydä katsomassa täältä (klikkaamalla joko Slideshowta tai yksittäisiä kuvia). Graffiti-kuvat löytyvät täältä

Kansanperinnettä Petroskoissa


Kuvassa Petroskoin avioliittopalatsi , jonka edessä tapahtui pieni välinäytös. Morsian ja sulhanen nousivat autosta ja kulkivat rinnakkain kohti palatsia, kun kolme poikaa juoksi ison kiven takaa. Kaksi poikaa piteli narun päistä kiinni ja esti morsiusparia etenemästä, kolmas poika pyysi (todennäköisesti) rahaa. Sulhanen jatkoi matkaa, mutta morsianta pojat eivät päästäneet morsianta yhtä helpolla. Morsian jäi rimpuilemaan narun kanssa, yritti sivuitse, ylitse ja alitse päästä eroon sekä narusta että pojista. Sulhanen meni menojaan, eikä edes kääntynyt katsomaan, että minne hänen morsiamensa jäi. Miehessä ei ollut sen vertaa ritaria, että olisi pelastanut morsiamen pinteestä. Naru tarttui morsiamen hiuslaitteeseen, hän alkoi silmin nähden hermostua. Lopulta hän pääsi pojista ja narusta irti, kipitti sulhasen perään, tarttui hänen käsipuoleensa ja he nousivat yhdessä avioliittopalatsin portaita ylös. En ihmettele, että ulkomaalaiset miehet ovat venäläisnaisten suosiossa.

Minun kamerani oli laukussa, kun välikohtaus tapahtui. Kuvasin vähän myöhemmin pojat jotka odottivat seuraavia uhreja puiston puiden siimeksessä. Tomera venäläinen baabuska marssi heidän luokseen ja aloitti nuhdesaarnan. Olin niin kaukana että en kuullut heidän sananvaihtoaan. Kun kerroin tapahtumasta serkulleni joka on kansanperinteen tutkija, hän sanoi että vanhoihin karjalaisiin hääperinteisiin kuului morsiusparin estäminen ja rahan pyytäminen, mutta ei se että sulhanen jättäisi morsiamen yksinään siihen tilanteeseen.

Baabuska ja pojat Avioliittopalatsin puistossa

Venäjän demokratiasta

Matka Petroskoihin alkoi huonoissa merkeissä, kun Ville Ropponen käännytettiin rajalla takaisin. Venäjällä ei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee. Konsulaatissa myönnetään viisumi, mutta rajalla ei konsulaatin asiakirja pädekään. Tapauksesta voi lukea lisää Parnasso-blogista. Lukekaa myös kommentit, varsinkin Paavo J:n kommentti. Totta on että yhdessäkään puheenvuorossa ei puututtu Ville Ropposen käännyttämiseen rajalla eikä Mari- Elin tilanteeseen.. Sivumennen sanoen presidentti Markelov lähetti kokoukselle tervehdysadressin. Venäjän demokratian tila nyt on sellainen, että ei sitä parane mennä arvostelemaan julkisesti. Mihail Berg lähti maasta ja kirjoitti Kirjeen Putinille. Kirja antaa hyvää taustatietoa siitä miksi Venäjällä ei ole demokratiaa.

Saa nähdä millainen on kahden vuoden kuluttua pidettävä konferenssi Marin maalla Joshkar Olassa. Ensimmäinen kokous pidettiin siellä vuonna 1989. Se oli perestroikan aikaa, kokouksen osallistujat uskalsivat puhua vapaasti. Ei ollut etukäteen valmisteltuja papereita, joiden perusteella puheenvuorot jaettiin. Jopa minäkin uskalsin avata suuni. Siihen aikaan uskottiin lujasti Venäjän demokratisoitumiseen.


Jostain syystä Petroskoissa ei järjestetty konferenssin päättäjäisbankettia. Banketti on ollut näiden kirjallisuuskonferenssien kohokohta, jossa on ystävystytty ja luotu yhteyksiä, tanssittu, laulettu ja juotu tietysti votkaa. Petroskoin konferenssi oli harvinaisen raitis, votkaa ei tarjottu ollenkaan, eikä muitakaan alkoholijuomia. Yhteyksiä suomalaisten ja muiden osallistujien kesken ei päässyt syntymään senkään takia, että suomalaiset asuivat eri paikassa kuin muut ( varmuuden vuoksi?? ) eikä suomalaisia runoilijoita kelpuutettu esiintymään Kontupohjan runo- ja musiikki-iltaan.

Kuvassa Kontupohjan kulttuuripalatsi, jossa runoilta pidettiin. Kulttuuripalatsin rakentamisen rahoitti Kontupohjan paperitehdas. Koskahan Nokia sijoittaa osan voitoistaan kulttuuriin? Paperitehtaalla menee hyvin yksityistämisen jälkeen. Sillä on varaa maksaa työntekijöilleen kunnon palkkaa. Naiset saavat kolmen vuoden äitiysloman ja 6000 ruplaa, kun lapsi syntyy. Mutta jokin Kontupohjassa mättää, koska siellä syttyivät maailmanlaajuista huomiota herättäneet mellakat.


Yritin ottaa Kontupohjasta kuvia, mutta sataa tihuutti ja oli niin hämärää, että kuvat eivät onnistuneet. Mutta mieleen jäi paha kuva liikenneonnettomuudesta. Moottoripyöräilijä ja auto olivat törmänneet yhteen niin kovalla vauhdilla, että näytti siltä kuin autopommi olisi räjähtänyt. Verinen ruumis makasi kadulla. Törmäys oli tapahtunut vähän ennen kuin meidän bussi ajoi paikan ohitse. Onnettomuus tapahtui tavallisella asuntokadulla. Venäläiset ajavat holtittomasti kuin hullut, ajattelin. En kyllä mene toista kertaa istumaan bussin etupenkille. Sieltä näkee liian hyvin liikenteen uhrit: kissat, koirat, siilit ja ihmiset.

Kontupohjan miehiä illan hämärässä