torstaina, lokakuuta 13, 2005

Kirjallista


Harold Pinter sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tuttu nimi jo opiskeluajoilta, absurdikoksi silloin luonnehdittu. Jotain ” beckettimäistä” hänen silloisissa näytelmissään oli. Hän ei ollut yhteiskunnallinen julistaja tavalla joka oli siihen aikaan (60- ja 70- luvuilla) oli muotia, mikä ei tarkoita etteikö hän olisi yhteiskunnallisesti ajatteleva henkilö. Muistelen hänen ottaneen voimakkaasti kantaa Tony Blairia vastaan Kosovon kriisin aikana 1990-luvun lopulla. Yllä oleva kuva on vuodelta 1964, jolloin hän oli 34-vuotias. Hän on syntynyt Lontoon Hackeneyssa 75 vuotta sitten, Aleksis Kiven päivänä 10.10.1930 juutalaisen räätälin poikana. Vai oliko hänen isänsä suutari? Joka tapauksessa hänellä on samanlainen köyhä käsityöläistausta kuin Aleksis Kivellä. Kuva on peräisin saksalaisesta Kirjallisuuskalenterista, jota selasin tänä aamuna. Ajattelin että mahtaako joukossa olla enää yhtään elävää kirjailijaa, joka voisi olla tämän vuoden Nobelin saaja. Pinter elävien joukossa. Hyvä kun hän sai palkinnon eikä Adonis, jota olen kuunnellut ”livena” Berliinin Potsdamer platzilla, enkä pitänyt hänen mahtipontisesta esiintymisestään ja runoistaan, jotka kuulostivat korvaani pateettisilta. En tiedä millaisia ne olisivat luettuina, kun en ole lukenut. Orhan Pamuk oli minun ennakkosuosikkini, toivottavasti hänen vuoronsa tulee myöhemmin.

Ps. Sediksen blogista voi lukea tarkemmin, mitä kaikkea Pinter on tehnyt.

Uusi Parnasso on ilmestynyt ja päätoimittaja Papiniemen päiväkirjakin on alkanut päivittyä netissä. Ehdin jo poistaa linkin oikean laidan listasta, kun pääsy päiväkirjaan oli ”forbidden.” Palautan linkin listalle. Päätoimittaja on lukenut kauhistuneena uutta Parnassoa – kokonainen sivu Aarne Kinnusen Haanpää –esseestä puuttuu! Minä luin esseen enkä huomannut mitään. Siitä näkee miten tarkkaavainen lukija olen! Esseen kokonaisuudessaan voi lukea täältä.

1 kommentti:

Anita Konkka kirjoitti...

Hei Maria,

Minusta on kivaa, että kirjoittavat ihmiset ovat ruvenneet kirjoittamaan blogeja. Ei tunnu enää niin yksinäiseltä kuin noin neljä vuotta sitten jolloin aloin pitää netissä julkista päiväkirjaa. Sitä ihmeteltiin ja pidettiin omituisena, kyseltiin, miksi tein sitä. En tuntenut kuin yhden bloggarin, ja hän asui Uudessa-Seelannissa. Hän sai minut innostumaan tästä hommasta.