Jos äitini eläisi, antaisin hänelle äitienpäivälahjaksi
Doris Lessingin kirjan
Kissoista (suom
. Kristiina Rikman, Otava 2009
). Sen ensimmäinen ja pisin kertomus
Kissoista eritoten, on ilmestynyt aikaisemmin suomeksi kirjana nimeltä
Erittäin kissamaista. Lessing kertoo kahdesta äitikissasta, harmaasta ja mustasta, joilla ei ole nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten
täällä. Musta kissa oli väsymätön, antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas harmaan kissan äidinvaistot eivät olleet kovin kehittyneet. Pentujen hoito oli sille riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.
Kissoista -kirjan kaksi aikaisemmin suomentamatonta kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta ja El Magnificosta jotka valitsivat Lessingin omaksi ihmisekseen. El Magnifico teki sen heti kun sen silmät avautuivat. Kun se näki hänet, se lähti kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja kiipesi säärtä ja käsivartta pitkin hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui hänen leukansa alle ja käpertyi sinne kehräämään. " Se oli rakkautta ja se kesti elämäniän," Lessing kirjoittaa. Kun El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen olkaluussa todettiin syöpä. Se oli joko lopetettava tai sen sen etujalka ja olkapää oli poistettava. Niin suuri oli Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. El Magtnifico selvisi leikkauksesta ja eli kolmijalkaisena kissana ainakin kolme vuotta ellei pitempäänkin.
Rufus oli hylätty ja sairas kissa. Sillä oli munaisivika ja märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se alkoi varovasti seurailla Lessingiä kadulla, ei naukunut ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano, ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä hänen silmiinsä. "Tällä kissalla oli ollut koti, jonka se oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa. Mutta kesti kuukausia ennen kuin Rufus uskalsi tulla Lessingin kotiin, jossa oli ennestään kaksi kissaa. Se sai ruokaa, lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut rakastaa enää ketään." Se eli neljä vuotta Lessingin hyvässä hoidossa. Hän kertoo, että vasta aivan elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään, se päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä ja kissoja joita ne rakastavat, kun hän silitteli sen hereille antaakseen sille lääkettä.
Lessing päättää kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni kissat, jäljelle jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."
Ylläolevassa ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi täyttänyt 16 vuotta tässä kuussa. Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei enää halunnut syödä dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi, mutta se oli loppuun asti henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan. Se ajoi häntäänsä takaa kuin lapsena ja pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan lähelläni, joko sylissä tai olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin. Sen kuolemaa edeltävänä päivänä olin poissa kotoa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui epätavallisen pienellä ja surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin? Sitten se käpertyi kainalooni kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun, joka kesti vajaan tunnin. Minusta oli parempi että se kuoli kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen kokenut sen kerran enkä halua kokea toista kertaa.
En ole vielä oikein tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse eteiseen vastaanottamaan minua, ei herätä minua aamuisin, ei juttele minulle asioitaan ( se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa, vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei makaa näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä lämmitä kylkeäni öisin. Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä mytyn tai varjon vilahtavan lattialla tai kun kuulen rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa kuin se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole. Tuttavat kyselevät minulta aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat jos ovat tullakseen.
