Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja Trebizondin ruhtinatar.
Sant'Anastasian kirkko. Verona.
Kuvan lähde: Web Gallery of Art.
Näinä pimeinä marraskuun päivinä haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa. Kun en pääse matkustamaan ( syy: rahapula), luen matkakirjoja. Jonotan kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä on Peter von Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne; po. Tunteet), mutta syystä tai toisesta Tunteet ovat pudonneett pois niin suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä. Se on vain Vertigo.
Luen Sebaldia hitaasti. Haluan asua hänen kirjassaan kauan ja nauttia hänen kerronnastaan. Kirjassa on neljä lukua, neljää matkaa, joista kolme matkaa Italiaan ja neljäs matka Saksan ja Itävallan rajalla sijaitsevaan W:n kylään, jossa kertoja on elänyt yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald syntyi vuonna 1944 Wertachin kylässä, Baijerin Schwabenissa, lähellä Itävallan rajaa.
Minä luulin, että Huimauksen minäkertojan nimi on W.G Sebald. Mutta sivulla 110 minäkertoja ilmoittaa kirjoittautuneensa veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer. Ensimmäinen ajatus oli: mitä, matkustaako Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus: tämähän on fiktiota! Olin hieman pettynyt, minusta kun oli tuntunut, että kaikki mitä minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut todelliselle henkilölle, johon minun oli helppo samaistua. Samalla tavalla olen harhaillut päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja seuraani ovat lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden," kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut puistonpenkeillä, ollut päiväkausia puhumaton ja kykenemätön nousemaan yhteenkään julkiseen kulkuvälineeseen ja etsinyt tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle." Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita, jotka sivumennen sanoen ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle. Pöydän saa jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven vierestä, ja palvelu on yliolkaista.
Marraskuun alussa vuonna 1980 minäkertoja päättää matkustaa Veronaan Pisanellon freskon takia. (Yllä on kuva freskosta, sen oikeasta puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi Veronassa kolme päivää ja paneutui tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi luopua kaikesta muusta ja vain katsella. Kolmannen päivän iltana hänet valtasi outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla yhä huonompi olo. Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta en pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."
Kertojan saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa, jonka oireita voivat olla pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys, todellisuudentajun katoaminen, sekavuus, hikoilu, ahdistus ja jopa paniikki. Syndrooma on sanut nimensä Stendhalin mukaan, hän kun sai Firenzessä yliannostuksen taiteesta. Sebald ei mainitse syndroomaa, ei edes kirjan ensimmäisessä luvussa, joka kertoo Stendhalin eli Henry Beylen rakkauksista Beyle opiskeli nuorena rakuunana rakkautta Italiassa ja palasi sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa sen paremmin sopisikaan rakkauden oppiin! Seurauksena opintomatkoista oli kuppa, mutta myös teos Rakkaudesta, jota opiskelin innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.
Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty epäolennaisena Huimauksen suomen- ja englanninkielisestä nimestä. Rakkausteema toistuu kirjan kolmannessa luvussa, jossa tohtori K. eli Kafka soutelee Garda-järvellä tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä. Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."
Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle souteli Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta. Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta."
Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi vuonna 1990, kun Sebald oli kypsässä 46 vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa minäkertoja nousee vuorelle ja näkee Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla. Kirjan alussa Henry Beyle näkee unta Moskovan palosta. Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia liekkejä.
Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001), palaa Luzernin asema ja minäkertoja tuntee kauheata syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt tulipalon. Minä luin Austerlitzin vuonna 2003 ja se kosketti minua ensi sivuilta alkaen, joilla Sebald kertoo hellyttävästi eläintarhan pesukarhusta, joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin toivoen että moinen
kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä
maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”
Olen kirjoittanut Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.
