Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siperia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siperia. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, lokakuuta 12, 2012

Venäläisiä kertojia

Syksyä  Siperiassa.        Tuntematon mies kissansa kanssa 
 siperilaiskylän raitilla. Kuvasin  hänet  vuonna 2004, jolloin 
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden  kokoukseen 
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)

 Jevgeni  Griškovets: Joet

 Jevgeni Griškovetsilta  on  ilmestynyt suomeksi  viime keväänä  mainio pieni   kirja  Joet  (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012).  Griškovets on  syntynyt,  kasvanut ja käynyt koulunsa   Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa.  Hän on kotimaassaan   suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja  ja näyttelijä,  Venäjän Woody Alleniksi sanottu.  Griškovetsin   kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.

"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut", 
sanoo kirjan   nimetön  kertoja.  Hän  tunnustaa, että on nähnyt karhun  kerran, ei    ole ikinä pitänyt joesta uimisesta,   ja     taigassakin  käynyt  vain  kerran,    "ollut  siellä  hyttysten syötävänä, nuuhkaissut  vähän sen ilmaa, nähnyt jotain.  En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin." 

Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka  hänen  kaupunginosansa rajalla olikin  vankila nro 5, jonka muurit ja  valonheittimet  pelottivat  häntä  lapsena.  Mutta vielä enemmän häntä pelottivat  järvien  iilimadot. Hän pelkäsi  niitä kuollakseen. Hän  kertoo   lempeällä ironialla   poikavuosistaan  Siperiassa, jossa elämä  oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain  pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava  pakkanen. Mutta meillä oli ihan  tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut  Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt  suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.

Tunnistan itseni kertojan  kuvaillessa, miten  hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä,  koska  ovat tuoneet kotimaastaan  filmirullakasan "saadakseen itsestään  kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset  vankilat ja pakkotyöleirit.  He ovat  hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet  sieltä  vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän."  Minä   hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani  Whiskas-kissanruokapurkkeja,  joita näin Nenetsian  niemimaalla  olevassa kaupassa. 

 Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina  Rotkirchin  kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta. 


Andrei Makine: Ikuisen rakkauden  kosketuksia

Andreï Makine   on   syntynyt  Siperiassa, mutta kasvanut  Penzassa, joka on  Udmurtian  naapurissa. Hän   lähti kolmenkymmenen vuoden iässä   Ranskaan, vaihtoi kieltä  ja ryhtyi  ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa  Venäjästä.   Ranskalaisia  Venäjä on  aina   kiinnostanut , joten  ei  ole   ole ihme , että  Makine  on  suosittu kirjailija  Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa,   koska  hänen  kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen  lukenut   kauan sitten  Makinen  Ranskalaisen testamentin,  hänen  läpimurtoteoksensa, joka  sai kiitosta, ylistystä ja   kirjallisuuspalkintoja, eikä  se  hullumpi  kirja ollutkaan.

 Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le  livre des brèves amours éternelles)  ilmestyi  Ranskassa viime  vuonna ja tänä  vuonna  suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012).   Kun näin  Makinen  uutuuskirjansa  pikalainahyllyssä, tartuin siihen  siihen  innokkaana uudistamaan  vuosien takaisen  tuttavuuden,   vasitenkin  kun  kirjan  nimi viittasi rakkauteen,  joka on  kiinnostanut minua varhaisteini-iästä  asti.  

 En tiedä    oliko  vika minussa vai kirjassa, että  lukukokemus  oli pettymys. En saanut  kontaktia  orpokodissa kasvaneeseen    kertojaan  sen enempää kuin  kirjailijaankaan.   Minusta  tuntui  kaiken aikaa, että  sanoista ja niiden väleistä tiuhkui  epämääräistä  negatiivisuutta, jota vierastin. 

 Kirja  alkaa kohtaamisesta.  Kertoja   lähtee saattamaan  kotiin  Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa,  jonka  vankileirikierre oli  alkanut parikymppisenä.  Ress  oli   silloin liimannut jonkin  viraston seinään julisteen, jossa  luki " Eläköön suuri sikakumous".   Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja  näkee  tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja  kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden   hulvahduksen.   "Nuoruudesta lähtien  on sen kohtaamisen muisto palannut  ajoittain mieleeni. Se on  piinannut ja paennut kuin  arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."

 Kummallinen  yhteensattuma jäi pitkäksi  aikaa vaille vastausta,    kertoja sanoo.  Hän   unohtaa Dmitri  Reissin ja   siirtyy  muistelemaan   lyhyitä  kohtaamisiaan  ikuisen  rakkauden kanssa.  Usein   kohtaamisessa on taustalla  jokin   poliittinen kulissi  - Brežnevin suuri naamakuva tai   paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen  alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy.   Neuvostojärjestelmä  ei suosinut rakkautta,  kertojan mukaan: "Vapaiden  rakastavaisten  asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei  tavallaan  ollutkaan väärin: rakkaus on  olemukseltaan kumouksellista." 

 Viimeisessä    kertomuksessa   tuntemattoman kaunottaren arvoitus   selviää.  Kertoja näkee   nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut   "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante    Beatricea."  Nainen ei ollut  enää kaunotar, hänestä  oli tullut  "nomenklatuuramuija,"  kuten  kertoja luonnehtii,   kaiken  lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän.   Siinä vaiheessa  minulle     selviää,    mikä  vierottaa minua   Makinen  kirjasta.   Siinä on liikaa  osoittelevaa  tendenssiä.     Ymmärrän   kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin  sodassa palovammoja  saaneen  kertojan  katkeruuden, mutta miksi  menestynyt   kirjailijakin on katkera, ja   miksi  hän  kirjoittaa yleviä,  ilmeisesti  syvällisiksi tarkoitettuja lauseita,  esimerkiksi: " Me  ihmiset  erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja."  Monikon  ensimmäinen  persoona toistui  niin  usein,   että    minusta alkoi   tuntua   kuin    Makine   jättäisi sanomatta    jotain  henkilökohtaisesti  kipeätä ja  merkitsevää,  ja piiloutuisi   mahtipontisen me-kulissin taakse 


 Sergei Dovlatov:  Meikäläiset

 Sergei  Dovlatov on  minulle  uusi tuttavuus   Griškovetsin tavoin.   Ja miten  riemastuttava     kohtaaminen   Makinen jälkeen!  Wikipedian tietojen mukaan  Dovlatov opiskeli suomea  Leningradin yliopistossa. Hän    syntyi Ufassa 1941 ja kuoli  New Yorkissa 1990.  Hän  joutui  emigroitumaan  Yhdysvaltoihin vuonna  1979.  Syy:  neuvostokriittisten  kertomusten julkaiseminen samizdatissa.  Hänen  viisitoista teosta käsittävästä  ja 25:lle kielelle käännetystä  tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain  Meikäläiset  ( Suom.  Pauli Tapio. Idiootti 2012).  Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät  nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa. 

Meikäläiset  on Dovlatovin  suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän  sanoo kirjan lopussa. Ainakin  se on hauska, vaikkei  suomalaisesta  näkökulmasta  kovin  tavallinen.   Dovlatov  osaa  anekdoottien  kertomisen taidon parhaaseen  venäläiseen  tyyliin.  Hän  on   hulvaton tarinaniskijä. Hän   liioittelee,  kärjistää, pelkistää, karrikoi.   En  hetkeäkään  epäile, etteivätkö hänen  tarinansa sedistä, tädeistä,  enoista ja serkuista   olisi  totta.

 Sergein   isoisä Isaak oli käsityöläinen,  entinen  kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli  kolme poikaa, joihin  hän suhtautui  jokseenkin halveksivasti.  Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen  näytteli  (Sergein isä Donat).   "Tomerimmaksi  ja käytännöllisimmäksi osoittautui  nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi  kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän  päätyi  Shanghain kautta Belgiaan, josta  lähetti    tuttavansa  mukana  isoisälle smokin ja  "valtavan puhallettavan  kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman  kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.  

Tuohon  aikaan  ihmisiä  alkoi katoilla  arvaamattomasti.   Sergein  äiti  kirosi  Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja  arvioi tilanteen toisin.  Näyttelijä kun oli  hän näki tapahtumat  draamana, jossa  paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän  oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema  kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen  tragedioissa."  Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen,    hänen isänsä  oli  teloitettu ja  veli oli ulkomailla.  Siis aivan tavallinen tarina  entisessä Neuvostoliitossa.

 Sergeistä  kasvoi   toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo.  Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän  oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että  sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla  ihmiset  elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta  hyödyllistä olla kommunisti." 

 Myös  Sergein  ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä,  parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä.  He joivat  terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta  heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa  hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta  siihen että ystävät  eivät pesseet käsiään   vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui  melkein yhtä ankarasti kuin  yhdyssanavirheisiin.  Hänestä oli äärimmäisen  moraalisen rappion merkki, jos  esimerkiksi sana "ylipäänsä"  kirjoitettiin "yli   päänsä".   Äiti oli   oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov   irvailee.

Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain  147,   yksikään sivu ei ole tylsä,   eikä sivuilla ole  "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos! 

torstaina, joulukuuta 29, 2011

Matkalla


Kun olin   koululainen, suurin  haaveeni oli  matkustaa junalla  Helsingistä  Vladivostokiin.   Se  oli siihen aikaan suljettu kaupunki , jonne ei  ulkomaalaisia päästetty, mutta ainahan  sitä saa haaveilla.   Se haave ei ole  vieläkään toteutunut.  Matkustin  Trans-Siperian  rataa  kartalla ja  mielikuvituksessa, kun kirjoitin  Mustaa passia.  Siperiaan   matkustin  kun olin saanut kirjan valmiiksi.  Siitä on  kymmenen vuotta.       Oli  juhannuksen aika  vuonna 2001. Matka  sujui  mukavasti  loikoen,  lukien, musiikkia kuunnellen ja matkatovereiden kanssa seurustellen ja syöden. Ravintolavaunua ei ollut, mutta  ruokahuolto toimi  erinomaisesti. Asemilla myivät mummot, vaarit, pikkupojat ja tytöt keitettyjä perunoita, sipulinvarsia, tilliä, paistettuja makkaroita, lihapullia, savustettua, kuivattua tai paistettua kalaa, rasvassa keitettyjä kaali-, liha-, peruna- ja munapiiraita  blinejä, rahkaa, maitoa lasipulloissa, jäätelöä ja  kukkia  Asemakioskeista sai kylmää olutta, Pepsi-Colaa, Coca-Colaa,  Fantaa, kivennäisvettä, mehua, saippuaa, hammastahnaa ja  kaikkea mitä matkailija tarvitsee.  Paitsi votkaa. Joka asemalla  kaksi miliisiä kulki   junavaunun lävitse  tarkastamassa onko  votkapulloja.  Juoda ei  saanut, mutta humalassa sai olla.   Pullot  nousivat  piiloista pöydälle, kun miliisit olivat menneet. 

Juna jyskytti  Vorkutan rataa pitkin kohti pohjoista.   Euroopan vihoviimeisellä   reunalla radan varret  olivat täynnä  rojua ja   kitukasvuisia kuusia,  suohon  puoliksi  vajonneita   sähkö- ja puhelinpylväitä ja kukkivia kulleroita.    Tšumissa  juna   kääntyi  kohti  itää  ja   lähti  nousemaan  Uralin yli.    Junan  ikkunasta Uralin rinteet näyttivät  kuin jättiläisen  kyntämältä mustanpunaiselta perunapellolta. Vaot  olivat leveitä  ja  syviä,  niissä on  lunta.   Euroopan ja Aasian välinen rajapyykki meni  minulta huomaamatta ohi.   Muuan matkatoverini   näki  kivikasan ja   väitti  sitä  rajapyykiiksi.

Matka kesti kome päivää ja yötä. Moskovasta Harpiin (Kharpiin), jossa jäimme junasta pois.   Harpissa oli  Stalinin aikana  vankileiri, jossa suurin osa vangeista kuoli  pakkaseen ja nälkään. Nykyään siellä  on   rangaistussiirtola, jossa  Mihail Hodorkovskin liikekumppani  Platon Lebedev suorittaa parastaikaa tuomiotaan.  Hodorkovski itse istuu  Trans-Siperian radan varrella  olevassa   Tšitassa. Meidän  matkamme  jatkui  Harpista  pikkubussilla   tundralle Laborovayan kylään.    Se oli  vain 197  kilometrin päässä, mutta matka kuoppaista tietä pitkin kesti  sinne  seitsemän tuntia.   Ylhäällä kuva  jonka  otin kylän   jokirannasta. Taustalla  näkyy  Ural, jonka  takana on Vorkuta. Euroopan  rajalle kylästä on matkaa  65 kilometriä  linnuntietä.   Lapsuudenkoti -kirjoituksessa  alempana on pari kuvaa   lisää Laborovayan kylästä.   Alla video siitä  millaista on juhannuksena  tundralla.  En suosittelee  matkaa sinne silloin.


Rosa Liksomin   Finlandian  voittanut  romaani Hytti nro 6   innoitti  minut muistelemaan  omaa Siperian matkaani.   Luin  kirjan kahteen kertaan kun sain vihdoinkin kirjastosta  lainaksi.  Ensimmäinen lukukerta  eteni hitaasi, koska mieleen  tulvi  niin paljon  muistoja  Venäjän matkoista.   Olin  täysin  unohtanut ne  löyhkäävät  vessat, joiden  lattioilla lainehti  kuravesi ja kusi.   Housunlahkeet piti kääriä ja kumisaappaat pistää  jalkaan, kun meni junanvessaan.  Onneksi olin  älynnyt ottaa  Siperian matkalle  kumisaappaat mukaan.  

Toisella   lukukerralla  keskityin  itse tarinaan.  Suomalainen  tyttö ja  venäläinen mies   matkustavat Trans-Siperian junassa  Moskovasta Ulan Batoriin, mies  rakennustöihin ja  tyttö  katsomaan  ikivanhoja  kalliopiirustuksia.    Mies  juo votkaa ja kaipaa seuraa.  Surkeatahan venäläisen  on yksin juoda. Mutta  tyttö  ei juo  eikä kaipaa seuraa. Hän   suojautuu   korvalappustereoiden, piirustuslehtiön ja kirjan taakse.    Minun on  helppo samaistua tyttö, samat  suojautumiskeinot minullakin on  matkoilla ollut, kun olen  halunnut  olla omissa  oloissani.   Tyttö  käy matkan aikana  mielessään  lävitse  päättymässä olevaa tai jo päättynyttä suhdettaan  poikaystävä Mitkaan ja tämän äitiin, johon hän rakastui, kun  Mitka  välttyäkseen  Afganistanin sodalta valitsi    mielisairaalan ja tuli siellä hulluksi.  

Mies puhuu  puhumistaan, mutta  kumma kyllä  ei  sanakaan Gorbatšovista, vaikka eletään vuotta 1986, ja  lähes koko Venäjän mieskansa oli  raivoissaan hänelle "kieltolain" takia.  Kun hän ei  tytöltä vastakaikua, hänen puheensa muuttuvat  seksistisiksi varsinkin  silloin  kun  hän juo   votkaa.  "Entä jos vaikka nussittaisiin?" hän  alkaa  ehdotella.   Hän puhuu miesten kaunistelematonta kieltä,  jutut ovat hurjat.  Mutta ei hän  mikään murhamies ole, minun mielestäni,  vaikka  Pekka Pesonen kannen takaliepeessä niin  väittää.    Kunhan  rehvastelee  votkapäissään.   Ei   venäläisellä ja suomalaisella miehellä paljon eroa ole siinä tilassa.  Minulla oli matkatoverina  samanlainen mies Siperian junassa.  Muurari  Tampereelta kuin  Hannu Salaman romaaneista  karannut  henkilöhahmo.  Hän kouri  junan käytävällä naisten takapuolia,  teki   suorasukaisia naimisehdotuksia, kehuskeli  peniksensä pituudella (hän  käytti  kansanomaisempaa nimitystä siitä kuin minä). Alkumatkasta  se oli vain  18 cm  pitkä, mutta  piteni  mitä pohjoisemmaksi mentiin. Siperiassa se oli 22 cm pitkä.   Hän kertoi olleensa 11 kertaa kihloissa ja 22 kertaa avoliitossa ja   istuneensa   nuorena kiven   sisässä, kun oli kiivastuksissaan tappanut miehen.   Erään  tarinan mukaan hän oli toiminut lyhyen aikaa  rattopoikana, mutta kun se ei lyönyt leiville, hän lopetti.   Hänessä on kirjailijan  vikaa, minä ajattelin  enkä uskonut hänen tarinoihinsa.   Fiksu mies selvänä, hänellä oli matkalukemisena Heikki Luoman  Valtatie 13.   Fiksu on  on myös Hytti nro 6:n  mies  Vladimir Nikolajevitš  Ivanov. Hän lukee  Literaturnaja gazetaa, kirjallisuuslehteä, jonka  Puškin aikoinaan perusti.

Ensimmäisellä  lukukerralla ihmettelin, miksi   neljän hengen   hytissä matkusti vain tyttö ja mies koko matkan ajan.  Miksei tullut  uusia matkustajia? Tavallisesti heitä tulee ja menee niin pitkillä matkoilla ja jokaisella on oma tarinansa  kerrottavana.  Minun kokemukseni mukaan  ihmiset   avautuvat ja kertovat mielellään  tarinoita  itsestään junamatkoilla,  varsinkin Venäjällä mutta myös  Euroopassa.   Lentokoneessa sellaista  ei  ikinä tapahdu. 

Ihmisten tarinat  tekevät matkoista kiinnostavia. Sitten kuulin  radiosta  Rosa Liksomin kustannustoimittajan  Harri Haanpään  haastattelun, enkä ihmetellyt enää missä  muut  matkustajat ja heidän tarinansa ovat. Haanpää kertoi, että  hän  oli  poistanut ne yhteisymmärryksessä Rosan kanssa.  Ne  olivat hänestä  risukkoa ja pysäyttivät  junan kulun.  Hm,  minusta juna  kulkee nopeammin aina kun  hyttiin tulee uusi ihminen ja  alkaa kertoa  tarinaanansa.  Näin todellisuudessa, mutta  ei  fiktiossa  sama päde.  Silti olisin toivonut että  vähän "risukkoa" olisi  jäänyt romaaniin, ettei se  olisi  ollut niin  tyylikkään  virtaviivainen.  Ei  venäläisestä   kirjallisuudesta sellaista  virtaviivaisuutta löydy.  Se on rönsyilevää ja henkilöitä on niin paljon että  lukijan pää menee sekaisin.  Toisella lukukerralla ymmärsin, että  Haanpää oli halunnut raivata  risukosta esiin  tytön  ja  miehen matkan aikana  kehittyvän kiintymyssuhteen,  heidän tarinansa,   joka olisi saattanut jäädä  lukijalle  epämääräiseksi, jos  sivuhenkilöitä olisi ollut paljon.   Kirja oheni puolella kun  heidät  karsittiin pois.  Sellainen   vastaa   enemmän  suomalaiseen niukkuuteen tottunutta makua.  Minua se vähän harmittaa.  Onneksi Liksom laittoi  kotisivulleen poiskarsitut tarinat. Ne voi lukea  täältä:  http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Täällä voi  tehdä  virtuaalimatkan  Trans-Siperian  radalla. Se ei kestä   yhtä  kauan kuin  todellisuusmatka, mutta on paljon  puuduttavampi, kun ei  ole vaihtuvia matkatovereita,  joiden  tarinointi lyhentää  matkan subjektiivista aikka huomattavasti. 



Edit 30.12.2011.   Tässä  parempi  linkki  virtuaalimatkalle. Kartasta näkyy junan reitti, kilometrit ja  kaupungit.  matkalle mukaan voi  valita   musiikkia ja kirjoja.  Klikkaa:
 http://www.google.ru/intl/ru/landing/transsib/en.html