Näytetään tekstit, joissa on tunniste New Finnish Grammar. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste New Finnish Grammar. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 08, 2011

Tuntematon sotilas opettelee suomenkieltä

Luin itsenäisyyspäivänä   merkillisen   kirjan   sotilaasta, joka oli menettänyt  kielensä ja  muistinsa. Hän ei   tiennyt  kuka on  ja mistä  on  kotoisin.  Hän oli tuntematon niin itselleen kuin muillekin.  Hänet  löydettiin pää murskana  Triestestä  syyskuun 10. päivä   1943.  Hänet otti hoitoonsa   neurologi  Petri Friari,  joka työskenteli   lääkintäupseerina   saksalaisessa sairaalalaivassa.  

Petri Friari  oli  paennut  Suomesta äitinsä kanssa vuoden  1918  tapahtumien jälkeen, kun hänen isänsä, yliopiston  professori ja vakaumuksellinen  sosialisti, oli pidätetty ja  viety vankileirille eikä  hänestä sen koommin kuultu mitään.   Petri  Friari  päätteli, että mykän  sotilaan täytyy olla  suomalainen, koska  hänen  merisotilaan takkinsa kauluksen sisäkäänteeseen  oli ommeltu valkoinen  puuvillakaistale, jossa luki: Sampo  Karjalainen.   Miten    suomalainen  merisotilas  on  joutunut jatkosodan aikana Triesteen, minä   ihmettelin.    Mutta   ei kaiken tarvitse olla kirjaimelllisesti totta, kun kyseessä  on  fiktio.

Fiktion  kirjoittaja  on  italialainen Diego  Marani.  Kirja ilmestyi  vuonna  2000 nimellä  Nuova  grammatica  finlandese ja tänä vuonna   englanniksi  nimellä  New Finnish Grammar ( Uusi  suomen kielioppi). Se  sai  loistavat  arvostelut englantilaisessa laatulehdistössä,  nousi  The  Guardianin  best-seller listalle,  kulttikirjan maineeseen ja  vuoden  parhaiden käännöskirjojen joukkoon.  Ilman  sosiaalista mediaa  minulta olisi  jäänyt tietämättä, että  kirja on  ilmestynyt suomeksi jo vuonna  2003 nimellä  Sotilas ilman menneisyyttä ( suom. Leena Taavitsainen-Petäjä).  Suomessa  Maranin kirja  jäi vähälle huomiolle.   Kenties  lukijat vieroksuivat suomalaisuuden mystifiointia,   Kalevalan ansiosta kun olemme saaneet noitien ja shamaanien  maineen.  Mutta ulkomaalaisille  lukijoille   suomalainen mytologia on kiehtovaa eksotiikkaa.

Romaanin kehyskertomuksessa Petri  Friari  matkustaa sodan jälkeen  Suomeen ottamaan selvää  "Sampo Karjalaisen"  kohtalosta.  Hän  hän löysi Sampon  käsikirjoituksen "eräästä matka-arkusta Helsingin sotilassairaalasta. Arkussa oli lisäksi merimiestakki, nenäliina, johon oli kirjailtu alkukirjaimet S.K. kolme kirjettä, Kalevala sekä tyhjä Koskenkorvapullo. Käsikirjoitus oli kirjoitettu ontuvalla, yksinkertaisella, kielioppivirheitä vilisevällä suomenkielellä..."  Hän  jalostaa  käsikirjoituksesta lukukelpoisen tekstin, josta käy  selville, mitä  Sampolle tapahtui Helsingissä  jatkosodan aikana.

Tyhjä Koskenkorvapullo  oli peräisin   vaasalaiselta  sotilaspastori Olof Koskelalta,  joka opetti  Sampolle Koskenkorvan  juomisen  lisäksi  suomen  kieltä ja  Kalevalan mytologiaa  Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n)  hengessä.  Hänen ryssävihansa oli aitoa.  Italian  "russolla" ja  englannin  "Russianilla" ei ole yhtä  negatiivista  merkitystä kuin  suomenkielen ryssällä.   Mahtaneeko  niistä kielistä löytyä  vastinetta  "ryssälle."  Mistähän naftaliinista kirjailija  Marani  on vetänyt   esiin Koskelan   kaltaisen  henkilöhahmon.    Koskelan    paatos    oli varmaan tavallista  siihen maailman aikaan. Hänen  kielifilosofiansa oli  tällaista:

Suomi on jykevä, reunoiltaan  vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat  Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä  auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina  tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen  virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.


Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti.  Mutta puhuminen  on vaikeampaa. Häntä  hävettää, kun häntä  luullaan  ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi.  Tohtori Friari, joka lähetti hänet  Suomeen  muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle  peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti,  etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa  tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja  kuunnelkaa sydäntänne. Teidän  on  rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen  sanovan."

Sampo   tapaa  lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa  hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis  rakastumaan häneen. Mutta  Sampo  torjuu  rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani  alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka  vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."

 Luultavasti   Sampolla oli  menneisyydessä  jokin  pahasti  epäonnistunut rakkaussuhde,  koska  hänen ruumiinsa   reagoi noin voimakkaasti.  Hänen tunnemuistinsa ei  ollut   kadonnut.  Vaikka hän  ei muistanut mitä hänelle  oli tapahtunut,  hän   tiesi mitä tulisi tapahtumaan:  "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi  hänen  pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka  aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen  valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä.  [...] Kaikki tuo etoi minua."

 Marani on kirjoittanut surullisen tarinan  sotilaasta, joka oli  vaelsi   Helsingissä   etsimässä   menneisyyttään.  Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä  kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni."  Hän  löysi  Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa,  mutta  perhe  ei  tunnistanut häntä eikä hän perhettä.  Kaupunki ja  sen ihmiset  pysyivät hänelle  vieraina. Hän ei  löytänyt pienintäkään  vihjettä,  ei tuoksua, ei  hajuakaan menneisyydestä.

Sotilaan  yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä   ei tuntunut  keksityltä, vaan  koetulta.  Se  kosketti minua tunteen tasolla ja  sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä  näin unta, että   polkupyöräni oli varastettu.  Etsin  metroasemaa päästäkseni  kotiin, mutta kukaan  tiennyt  missä se on, eikä   osannut  neuvoa minua. Olin   aivan  eksyksissä ja olo oli painostava.  Mitä  minulta on hukassa? ajattelin  herättyäni.