Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjallisuuselämää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjallisuuselämää. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, syyskuuta 05, 2010

Kirjajulkkarit

Julkkarit ynnä muuta 002
Vauhdikasta menoa Kappelin kellarissa. Siellä oli perjantai-iltana Juuli Niemen  Yömatkojen ja Saila Susiluodon   Carmenin     julkistamisjuhlat,  julkkarit  kuten nykyään sanotaan.    Mukavaa  että  että sellaisia pidetään. Niissä  tapaa tuttuja joita ei ole nähnyt   aikoihin.   Entiseen aikaa tuttuja runoilijoita tapasi  Vanhalla. En tiedä  missä he nykyään istuvat vai istuvatko  missään.
Kirjajulkkarit vastaavat  taidenäyttelyn avajaisia sillä erolla  että   avajaisssa saa laihaa boolia ja lämmintä valkoviiniä,  kun taas kirjajulkkareissa jokainen maksaa itse juomansa ja saa mitä tilaa.
Julkkarit ynnä muuta 018
Lauantai-iltana  Wäiskissä oli Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian –romaanin  julkkarit.  Wäiski on  ravintolalaiva  Hakaniemen  rannassa,   edullisempi kulttuurityöntekijän laihalle kukkarolle kuin Kappelin  kellari ja muutenkin  mukava paikka  merellisen miljöönsä vuoksi.  Minä pitäisin oman kirjani  julkkarit  siellä, mutta tuskin pidän niitä missään,  koska minulle on jäänyt  paha   trauma lapsuuden syntymäpäivistä, joille ei tullut  kukaan.
Julkkarit ynnä muuta 003
Saila  juhlatunnelmissa Kappelin edessä.    Siteeraan , joka miettii: Sailan runoa   kokoelmasta Carmen.  Minulla ei ole  Juulin   runokokoelmaa eikä Janin romaania niin että en voi siteerata niitä. Satunnaismenetelmällä (= tökätään sormi sivujen väliin)  löysin  Carmenin Habaneran, mutta kun se on pitkä runo,  laitan tähän vain ensimmäisen säkeistön.
Rakkaus, karkuri, kiertolainen
käy kevyt keimailu kuormanaan
silti samainen siirtolainen
voi syöstä keisarin karsinaan.
Nyky-Carmenin tapahtuma  paikkana on  ostari ja  Joséna  on ostarin  turvamies, joka miettii:Olen nähnyt  ennenkin, kaiken, onttoa  flirttiä,varkaita, vitsejä, kuolemaa, en tarvitse enempää, olen nähnyt ihmisen tyhmyyden, katsoin joka ilta BB:n[…]
PS.   J.Pekka Mäkelä kirjoittaa omassa blogissaan  kirjan julkistamisen ilosta.

maanantaina, elokuuta 30, 2010

Syksyn satoa


Sipuleita palstalta

Kirjoja tulee, lehtiä tippuu.  On syksy. Ranskassa on alkanut   kiivas kirjallisuuskeskustelu Michel Houellebecqin uusimmasta romaanista.  Pääseekö se Goncourt-ehdokkaaksi vai  ei? Kirja ei ole  vielä edes ilmestynyt.  La carte et la terrioire ilmestyy  8. syyskuuta. Tahir  Ben  Jelloun, Goncourt- raadin  jäsen, haukkuu  Houellebecqin kirjan  italiaislehdessä.  Englanninkielisen selostuksen haukuista   voi lukea täältä. (Ben Jelloun hates even the gentler, kinder Houellebecq).  Pierre Assouline, Le  Monden kirjallisuuskriitikko,  puolestaan  kehuu  kirjaa blogissaan. Le Mondessa on  hänen juttunsa  Houellebecq vs Goncourt.

Houellebecq on oikea söpöläinen koiransa kanssa.
 Kuva on kaapattu Assoulinen blogista. Kuvan ottaja D.R. 

PS.  Houellebecqin  suomalaisen hengenheimolaisen Hannu  Salaman uusimmasta kirjasta keskustelua  Tommi Melenderin blogissa.

PS2.  Jaan Kaplinskin  mielipide Sofi  Oksasen Puhdistuksesta on herättänyt keskustelua   Facebookissa.  Kun  maine maailmalla kasvaa,  mielipiteet kovenevat. Katso Kaplinskin  aikaisempi mielipide  viime helmikuulta. 

keskiviikkona, toukokuuta 05, 2010

Palkitut


Kristina Carlson ja Tarja Roinila, kirjallisuuden valtionpalkinnon
jakotilaisuudessa kirjan ja ruusun päivänä 4.5.2010

Kristina sai palkinnon Herra Darwinin puutarhasta ja Tarja Thomas Bernhardin romaanien Hakkuu ja Haaskio suomentamisesta. Olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa Kristinan kirjasta täällä ja Tarjan suomentamasta Hakkuusta täällä. Hyvää työtä molemmilta - ja valtion kirjallisuustoimikunnalta joka valitsi palkinnonsaajat.

Kullattuja ruusuja valtioneuvoston juhlahuoneistossa,
jossa palkinnot jaettiin.

En ehtinyt Narinkkatorille katsomaan miten siellä vietettiin Kirjan ja ruusun päivää, Varmaankin täristiin vilusta ja kiroiltiin säidenhaltijaa. Kun aamulla avasin verhot, taivaalta putoli räntälunta. Suomalaisella kirjan ja ruusun päivällä on huono onni, aina sataa lunta, räntää, vettä tai tuulee jäätävästi, vietettiin sitä sitten huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Ehkä sen viettäminen pitäisi siirtää elokuulle. Harvemmin silloin sataa räntää tai lunta.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Kirjallinen puutarha



Richardinkadun kirjastoon on pystytetty puutarha ( sponsorit Plantagen ja Teos), jossa kirjailijat viljelevät sanataidetta tällä viikolla. Kuvassa Karo Hämäläinen naputtelee tekstiä. Sitä mukaa kun tekstiä syntyy, yleisö voi lukea sitä isolta näyttöruudulta.

Kirjailijan tekstistä voi antaa palautetta joko kirjallisesti tai hänen kanssaan voi keskustellla kirjoitussession jälkeen henk.koht. klo 17-18. Tapahtuman muut kirjailijat ovat: Riikka Pulkkinen ( 23.3.) Jaana Kapari-Jatta (24.3.) Tom Erik Arnkil (25.3.) Harri Istvan Mäki ja Jukka Lemmetty (26.3.) Leena Parkkinen (27.3) Hannu Luntiala (28.3.)

Mitenkä mieleeni tuleekaan Franz Kafkan Nälkätaiteilija, joka istui häkissä harjoittamassa taidettaan! Viime kesänä Pariisissa järjestettiin kirjallisuustapahtuma Paris en toutes lettres. Oulipolainen kirjailija Jacques Jouet istui neljä päivää Place de Stalingradille pystytetyssä teltassa ja kirjoitti romaania Agathe de Paris, jonka syntyprosessia yleisö saattoi seurata teltan ulkopuolelta olevilta näyttöruuduilta. ( Kuvia tapahtumassa mm. täällä). Idea ei ole uusi. Georges Simenon kirjoitti uransa alkuaikoina romaania lasikopissa yleisön silmien edessä.

Silmät seuraavat sinua!

Richardinkadun kirjastossa muutakin kivaa kuin kirjoja ja kirjailijoita. Siellä kannattaa käydä katsomassa pientä näyttelyä kuvataiteilijoiden tekemistä kirjoista. Ihastuin Ismo Kajanderin teokseen Pyhä(taide)kirja. Valokuvasin sitä lasin lävitse monesta kulmasta ja tein kuvista ylläolevan kollaasin.

Linkkilisäys myöhemmin:

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2009

Pimennossa



Aurinkolahti joulukuussa




Päivä loppuu tänään  kello 15.00
Onhan  tästä ollut  puhetta
taivaan seinällä,
ilmoitustaulu ilmassa kiinni,
ilveillen, tirkistellen vielä ,
näkyykö,


pitkin vuotta olen valmistautunut
pimeän yllätykseen
ja aina se on  yhtä  syvä,
[...]


Katkelma Pirjo  Kotamäen  runosta  esikoiskokoelmassa Ilmi, joka  ilmestyi  viime   toukokuussa Sanasadolta.   En  löytänyt  Kritiikkiportista enkä  muualtakaan netistä  yhtään  ainoata arvostelua  Kotamäen  kirjasta.  Se  elää  pimennossa  omaa  salaperäistä  elämäänsä, ellei  joku kirjastoenkeli nosta sitä  hyllystä  esille, jolloin  satunnainen  ohikulkija  ehkä  poimii sen mukaansa. 


Kotamäki on outo lintu, hän ei ole  verkostunut eikä kuulu mihinkään  ryhmään.  Hän on ulkopuolella leirin, ilman   taustakontekstia.  Ville Hytönen  kirjoittaa Parnasossa ( 1/2009 s.14): "Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on henkilö- ja piirivetoista, kritiikeissä arvotetaan kirjoittajan taustakonstekstia, jopa hänen mentoreitaan, kustannustoimittajia, kotikaupunkeja."  Hytösen  mukaan  Suomessa kirjailijasta tulee  kirjailija kun hänet on tavattu, hänen kirjansa on kirjakaupassa ja (painetussa) lehdessä on julkaistu kirjasta  arvostelu. 


Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on  aina ollut henkilö- ja piirivetoista.  Oli  jo 60-luvulla jolloin   aloittelin uraani,  oli sitä  myös 20-luvun lopussa jolloin isäni aloitti uransa. Uutta  lienee se että kirjakauppaan on entistä vaikeampi saada  kirjojaan,  siksi että  yksi tai kaksi  kauppaketjua  hallitsee markkinoita ( kts.  Parnasson keskustelu Maan tapa).   Kirjojakin  arvostellaan  lehdissä   harvemmin  verrattuna vaikkapa  60- ja 70-lukuihin.    Näyttäisi siltä, että ainoa  tie   runoilijaksi kulkee  verkottumisen ja  ryhmittymisen kautta.  Entä jos  joku  on luonteeltaan vähän erakko  ja  kirjoittaa niin  omalaatuisesti, ettei  sovi  mihinkään  ryhmään?


Mieleen  tulee  Emily  Dickinson, joka  kirjoitti  niin särmikästä  runoa, että  aikalaiset eivät  ymmärtäneet hänen runokieltään.  Hän sai  vain  muutaman runon  julkaistua elinaikanaan, mikä  oli todella turhauttavaa,  koskapa  hän  kirjoitti eräässä runossaan:


Miten ikävystyttävää olla joku!
Miten julkista, kuin samakko
Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän
ihailevalle suolle!





Aurinko poltti pimeään reiän
kuin pieni tyttö suurennuslasin kanssa
paperi riemastui, vaihtoi olomuotoa,
( Katkelma  Kotamäen runosta.)


Minkälainen on  Ilmi-kokoelman runoilijaminä?   Lyhyt hahmotelma, ei kokokuvaa,     runoilijaminän  omia sanojaan käyttäen: 


 Kun hän   menee  Joukahaisen kanssa pubiin,  hän vetää metson pöydälle, kaupunkilaisen pukimet, laittaa päälle hameen ja miehisen ilmeen, suoraan Sörkasta vedetyn aasinhännän jonka kiinnittää säärensä laitaan,"katsos tässä kohti olen nainen, tässä kohtaa Jussi, tässä kohtaa äiti, tässä pieni lapsi, tässä kohtaa metsästetty eläin, tässä kohtaan ripustettu kyynel, tässä kohtaa rietas neitsyt omalla lihallaan, tässä kohti pariloitu katse miehen viiksiin,"


 Kun hän menee kirkkoon, hän ei  usko:


"kirkonpenkin viivasuoraan järjestysintoon,
pölyn viimeiseen pyyhintään kulta-astiasta,"


puu vavahtelee saarnastuolin alla,
puhe narahtelee saranoistaan,
suu on auki, maanpäällinen näkyy,
kartta infoa, kieltä joka puhuu jotain
maanpäällistä tajuntaa,


niin selvä totuus,
nahkainen jalkapallo, joka osuu minuun
saarnastuolista,ja
kaadun penkin viereen
pelkästä totuudesta."


Hän on odottanut että:


"sanalla on vapaus heittää lippu salkoon,


omassa ilmanalassa
sanat tuulisivat,"


Hän on:


"vanha tienviitta uudella tiellä"




lauantaina, joulukuuta 12, 2009

Runeberg-ehdokkaat ja Hesarin kirjaroviot


Suomen kansallisrunoilijan patsas 


Koska  tähän  blogiin on tultu    viime päivinä useamman  kerran google-haulla: Runeberg-ehdokkaat,   niin  laitan    ehdokaslistan tänne. Paperi-Hesarista  ehdokkaita ei löytynyt. Ehkä se  oli  kannanotto:  tarpeeton kisa,  ei julkisuusarvoa.   Vuoden  2010  Runeberg-palkinnon ehdokkaat ovat:  Kristina Carlsonin  Herra Darwinin puutarhuri,  Monika  Fagerholmin  Säihkenäyttämö, Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia, Sanna Karlströmin Harri Harlowin  rakkauselämät,  Juha Siron  Marilynin hiuspinni ja  Maarit Verrosen Normaalia elämää.  



Kuvassa  viisi Runeberg-ehdokasta ja esiraati Runeberg-kodissa Porvoossa, oikeassa laidassa raadin  puheenjohtaja Orvokki Autio.  Kuva on   Uusimaa-lehdestä.


Hesarin  Kuiskaaja on on käynyt  kuuntelemassa  kustantajia, jotka osallistuivat   Kirjailijaliiton paneelikeskusteluun aiheesta  Mitä  kustantamoissa tapahtuu  todella?   Kuiskaajaa oli  hätkäyttänyt tieto, että eräs kirjakauppaketju oli  kieltänyt kauppiaita  tilaamasta  uusia kirjoja varastoon  joulukuun 9.päivän jälkeen.  Ilmeisesti  Kuiskaaja  on  laatukirjallisuuden ystävä, koska  hän  kirjoittaa: Menestysteosten roviot hallitsevat kaupan ilmettä, laatukirja kalpenee nurkassa ja katoaa  kohta kokonaan. Freudilainen lipsahdus tai ei. Minä tulkitsen  Kuiskaajan lausunnon niin, että hän toivoo  menestyskirjojen palavan roviolla.


Tammesta ei  kukaan osallistunut  paneelikeskusteluun.  Tilanne Tammessa  vaikuttaa  huolestuttavalta.  Hesarin kuiskaajan tietojen mukaan Tammi antaa kenkää ( taas!) joukolle työntekijöitään, mutta haluaa  pitää heidät freelancereina  ja vuokrata heille   työtilaa  toimitalostaan.    Kehnot  ja epävarmat  työolosuhteet vaikuttavat  kirjailijan  ja kustannustoimittajan  suhteeseen.  Entiseen hyvään aikaan kirjailija sai teetä ja sympatiaa, kun  kävi  Tammessa.  Mitenkä  mahtaa  olla  kun kustannustoimittajat  ulkoistetaan?  Ei todellakaan  näytä hyvältä. Bonniers, Tammen omistaja, taitaa painaa pahasti päälle.  Jos   Tammi kaatuu,  siinä menee  minulta kustantaja.  Masentavien  aavistusten vallassa  palaan  takaisin  sänkyyn potemaan  keskikorvantulehdusta ja  yskäryskää.


perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Haavikko-niminen mies




Solnantie


Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.


 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   


 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.


 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:
 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  


Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.


En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.





tiistaina, kesäkuuta 16, 2009

Bloominpäivänä

Variksenpoika istui tänään illansuussa aidalla Taiteilijatalon edessä. Se oli juuri oppinut lentämään ja mietti ( kai) mihin tästä nyt suunnistaisi. Pikkupoika kysyi saako sitä silittää. Isommat lapset pohtivat onko se poikanen, kun se on niin iso. Tarkkasilmäinen pikkutyttö todisti, että on se poikanen, koska sen vatsassa on untuvia.


Tänään on kulunut 105 vuotta Bobrikoffin murhasta, joka mainitaan James Joycen Ulysseuksessa (suom. Pentti Saarikoski). Ulysseus on yhden päivän romaani. Se kertoo Leopold Bloomin vaelluksesta Dublinissa 16.6.1904. Bloominpäivän perinteisiin kuuluu paistaa munuaisia ja lukea pätkä Ulysseusta, mutta tänään en ole ehtinyt lukea sitä. Päivä on kulunut älyttömän tietokoneongelman ratkomisessa. Järjestestelmänvalvojan käyttäjäprofiili ja oikeuteni ovat yllättäen kadonneet viimeisimmän Vista-päivityksen jälkeen. Ongelma ei ratkennut. Että minä vihaan Windowsin Vista-käyttöjärjestelmää!

Sata vuotta Bloomin vaelluksen jälkeen merkkasin seuraavien sanojen jälkeen päivämäärän 16.6.2004:

"Vanhat hyvät ajat jotka eivät palaja koskaan. Laulu vanha suloinen on rakkauden", sanoo rouva Breen Bloomille.

Taisin olla jostain syystä nostalgisessa mielentilassa tuonna vuonna ja päivänä. Ja Bloom vastasi rouva Breenille:

"Kun te valitsitte nykyisen puolisonne sanottiin että siinä oli kaunotar ja peto. Minä en koskaan voi antaa teille sitä anteeksi. Ajatelkaa mitä se merkitsee. Kaikki mitä te merkitsitte minulle silloin (Käheästi.) Nainen, se sydämeni musertaa!

Viime vuonna muistelin Bloominpäivää täällä. Kommenttiosastossa on kiinnostavaa keskustelua siitä, miten tieto Bobrikoffin murhasta ehti Dubliniin jo samana päivänä.

PS.

Bloominpäivää muistetaan myös Ripsan blogissa.

lauantaina, kesäkuuta 13, 2009

Elmarin reissu pohjolaan

Thomas Lang Sanomatalon matineassa.

Thomas Lang kirjoittaa blogia Elmarin ( Langen alteregon) kokemuksista Suomessa. Hän osallistuu Goethe Institutin Kaupunkikirjuri-projektiin. Elmar asuu Tampereella Satakunnankadulla Big Tits -ravintolan vieressä. Hänen riesanaan Suomenmatkalla on selkäsärky ja kuusi lasta joiden nimet ovat Wiki, Peedia, Matka, Pisa, Nokia ja Karhu sekä nainen nimeltä Helen. " Jukopliu, nää on ihan mielettömän hyviä! Taattua Lakkalaa. Sopivan kahjoa tekstiä, riemullista luettavaa," toteaa eräs Langin blogin lukija. Blogia voi lukea saksaksi tai suomeksi. Kielivaihtoehto on jokaisen blogimerkinnän lopussa.

Lang on yksi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen osallistujista tänä suvena. Saa nähdä mitä Elmar kokee Messilässä. Ampuuko Amor nuolensa häneen? Jatkuvatko Mukkulan perinteet Messilässä? Amor oli Mukkulassa ahkera vierailija varsinkin takavuosina, jolloin kirjailijat olivat niin mediaseksikkäitä että Lahden nuoret nätit tytöt kävivät pokaamassa heitä, ja kyllä kirjailijoidenkin välille syntyi sekä pika- että pitempiaikaisia romansseja. Myös viininjumala Bacchus viihtyi Mukkulassa. Mitenkähän se mahtaa viihtyä Messilässä, kun lähimpään Alkoon on jonkin verran matkaa?






keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009

Sateen jälkeen kritiikistä



Puutarhakoirat naapuriviljelijän palstalla.

Pitkästä aikaa paistoi aurinko illalla. Kävin panemassa maahan viimeiset siemenet: salaattia ja pinaattia.


Kaikki hyvin palstalla. Varhaisperunan taimi on murtautunut maasta esiin.

Kulttuurin saralla menee kehnommin. Kunnon kritiikki on kuollut, vai onko se painunut maan alle? Lue Karo Hämäläisen pääkirjoitus Kritiikin paikka Kiiltomadosta.

"Kulttuurisivuilla kritiikit antavat tilaa henkilöjutuille, ajankohtaisen viihdetarjonnan puffeille ja numeroihin pohjautuville "kulttuuriuutisille": mitä kuuluu tänä iltana alkavan televisiosarjan juontajan kesään, kuinka paljon kesän festarilippujen hinnat ovat nousseet (mukana myös vertailu myös festariravintoloiden oluttuoppien hintakehityksestä), mitkä teatteriesitykset ovat keränneet kevään aikana eniten katsojia ja mitkä teatterit ovat hätää kärsimässä pääsylipputulojen jäätyä odotuksista?" Hämäläinen kirjoittaa.

Minä luen vain yhden lehden kulttuurisivua ja olen jo pitkään ihmetellyt keille ne jutut on kirjoitettu. Näyttäisi vähän siltä, että nuorisolle, mutta eiväthän nuoret nykyään lehtiä lue, kun on netti.

Maaria Pääjärvi pohtii hänkin kriitiikin tilaa blogikirjoituksessaan Kriittistä massaa. " Olen aina halunnut olla pelätty kriitikko. Se on toiveammattini," hän sanoo ja jatkaa myöhemmin:

"Entä jos kritiikki onkin menossa alamäkeä siksi, että pelättyjä paskanokkia ei enää ole? Ei minkään sanomalehden lukijoita kiinnosta hymistelevä asiantuntijakuoro. Nyt hartiapankilla hommiin ja parjaamaan, koko kriittinen massa. Niin jo alkaa lukijoita löytyä. Muistelkaapa, miten isät silloin ennen 1990-luvulla alkanutta lepsuilua löivät ja satikutittivat.

Tietysti on toinenkin vaihtoehto: rakastetaan toisella tavalla ja näytetään se kaikille. Kursailematta. Rakastetaan omaakin ääntä. Rakastetaan niin paljon, että uskalletaan antaa sille siivet, jotta se hetken leimahtaisi huomiotalouden kankaalla ja polttaisi siihen reiän."

Kaivatulla ja paljon parjatulla 60-luvulla kritiikki oli oma taiteenlajinsa. Pelättyjä kriitikoitakin oli. Seppo Heikinheimoa luettiin hänen briljantin ilkeytensä takia, vaikkei musiikki olisi muuten kiinnostanutkaan.




torstaina, huhtikuuta 30, 2009

maanantaina, maaliskuuta 23, 2009

Myynninedistämiskamppanja

Kuvakooste  kirjajulkkareista Sanomatalossa 23.3.2009 (klikkaa kuva isommaksi)

Tänään julkistettiin  Imbi Pajun ja  Sofi  Oksasen toimittama  kirja  Kaiken takana oli pelko: Kuinka Viro  menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin.   Väkeä julkistamistilaisuudessa oli kuin meren  mutaa, ei ihme  kun   Hesari oli lanseerannut  tilaisuutta  isolla ennakkojutulla.  Sivumennen   sanoen   kirjan  kustantaja WSOY  kuluu  Sanomakonserniin. 

 Dosentti Johan  Bäckman oli  kutsunut   Virosta Nashi-järjestön  jäseniä    edistämään  kirjan myyntiä Suomessa.    ( Nashin  jäsenet   ovat   tulleet  tunnetuiksi  Putinin kannattajina ,  jotka   polttivat  Moskovassa   takavuosina  mm.  Sorokinin ja Jerofejevin   romaaneja. )   Ennakkojulkisuus oli  houkutellut   tilaisuuteen   median  edustajat ja   vastamielenosoittajat, jotka heiluttelivat  suomenlippuja, mutta eivät  suostuneet kertomaan mitä järjestöä he  edustivat, kun kysyin asiaa heiltä. Myös  suomalaisten     islamistien puolue oli  paikalla    osoittamassa mieltään sorrettujen Viron  venäläisten puolesta.   Ovien  ulkopuolella  päivystivät   poliisit ja ratsupoliisit.      

 Myynninedistämiskamppanja  sujui rauhallisesti. Tulin sinne   Kirjailijaliiton ranskantunnilta ja   yritin päästä kuulemaan mitä Sofi Oksanen kertoi  kirjasta, mutta  en päässyt  näkö- enkä kuuloetäisyydelle ja  poistuin paikalta  puolen tunnin kuluttua   kateudesta  vihreänä.  Miten  saisin  Johan  Bäckman lanseeraamaan   omaa kirjaani niin että  julkistamistilaisuudessa   olisi  sekä poliisi  että  ratsupoliisi,   joukko mielenosoittajia ja koko suomalainen  media?   Taitaa    jäädä pelkäksi  haaveeksi.

Sofi Oksasen ja Imbi Pajusen toimittamasta kirjasta enemmän täällä.  Oksasen, Pajun  ja Bäckmannin  videohaastattelu täällä.


lauantaina, helmikuuta 14, 2009

Kuka oli Anna Halmkrona?

Uudessa Parnassossa, joka ilmestyi minun postiluukustani torstaina 12. 2., on Ville Hytösen muistokirjoitus Jäähyväiset Annalle, pienelle runotytölle. Alaotsikko: Anna Halmkrona (19??-2009) in memoriam.

Hytönen aloittaa muistokirjoituksensa sanoilla: " Se oli kai jonkinlainen kokeilu. Anna ilmestyi työhuoneeseeni melkein sattumalta ja kertoi omasta elämästään."

Muistokirjoituksen lopussa Hytönen tunnustaa:"Minä tunsin hänet hyvin, mutta emme koskaan tavanneet kasvotusten. Hänen olemassaolonsa oli käsitetaiteellinen teos, performanssi, joka ei koskaan saanut eikä tule saamaan lopullista muotoaan. Sen sijaistuote on Halmkronan runokokoelma."

Ville Hytösen mukaan Anna Halmkrona kuoli yksinäisyyteen. Ilmeisesti se tapahtui helmikuun 10. päivä, jolloin Anna lähetti klo 13.10 Facebookiin lakonisen tiedonannon: "Anna 1972-2009." Uusi Parnasso oli silloin matkalla tilaajille.

Oheinen kuva on peräisin Facebookin profiilista, josta käy ilmi että Anna Halmkrona syntyi 3. huhtikuuta 1972 ja hänen parisuhdetilanteensa oli "sinkku." Hänellä sekä minulla oli 8 yhteistä kaveria, muunmuassa Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi.

Ville Hytösestä tuli Annan kaveri 12.2. jolloin Anna Facebookin mukaan oli jo kuollut. Samana päivänä Annan kaverit havahtuivat. Timo Lappalainen kirjoitti hänen seinälleen: "Nyt kun sä olet kuollut, milloin me juhlitaan sitä?" Ja Sinikka Vuola: "Niin, milloin muistotilaisuus." Miia Toivio lähetti viimeisen tervehdyksen:" Hei hei Anna, harmi ettet kirjoita enää!"

Parnasso-blogissa Lassi Kämäri sanoo rumasti, että Anna Halmkrona on Ville Hytösen kusetusta. Siihen minä en usko. Ainakin hänen runoteoksensa on olemassa, vaikkei häntä itseään ehkä olisi koskaan ollutkaan.

Juhani Tikkanen analysoi 12. 2. ilmestyneessä blogikirjoituksessaan Anna Halmkrona r.i.p Annan ainoaksi jäänyttä runokokoelmaa Kolmas sotaleikki ja löytää yhteyden Ezra Poundiin. Savon Sanomien kriitikko kirjoittaa 1.5.2008 , että "Anna Halmkronan (s. 1972) esikoisessa Kolmas sotaleikki säkeet suodattuvat kokonaisuudeksi, jonka yllä riippuu epämääräinen tunne merkitysten olemassaolosta. Liikkeen ja paikan fragmenteiksi nimetyt runot saavat lukijan turhaan etsimään kiinnekohtaa. Kokoelma on jatkuvassa liikkeessä, hajoamisen ja yhdistymisen tilassa."

Tekijällä on väliä. Ville Hytösen mukaan Annan "elämän tavoite oli tutkia, miten kirjailijajuhlia käymätön ja kaikille tuntematon kirjailija luisuu teksteineen kirjavuoden valtavien nimekemäärien väliin ja jää huomiotta." Toinen Ville, WSOY:n Ville Viksten sanoi aikoinaan minulle, että kirjailijan pitää näkyä, kun yritin paeta näkymättömyyteen. Ilman kirjailijan fyysistä osallistumista kirjamarkkinointiin, kirjan voi lähettää saman tien makuloitavaksi, vai miten on?

torstaina, tammikuuta 22, 2009

Salaperäisiä vieraita

Kävin perinteisillä Tammiglögeillä. Tänä vuonna ne olivat dekkarihenkiset. Tapasin salaperäisiä vieraita: ainakin yhden murhaajattaren, vakoilijan, salapoliisin ja vampyyrin, tai mikä lie tuo alemman kuvan olento on.

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.


Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.

torstaina, marraskuuta 06, 2008

Vaasaan

Vaasassa on alkanut Littfest , teemana Kirjailija ja media. Lähden sinne puhumaan lauantaina aiheesta: Katve vai valokeila? Ja sunnuntaina aiheesta Blogistanin vaikutukset. Toivottavasti yleisö ei näytä tällaiselta:


Vaasalainen graffiti löytyi Kromin sivustolta, joka on Suomen suurin ja paras graffitisivusto (omien sanojensa mukaan). Kromi taas löytyi Fifin sivustolta, joka on alkanut julkaista graffitikritiikkiä joka keskiviikko. Ensimmäinen kritiikki: Töhryraati arvostaa antityyliä.
Saa nähdä ehdinkö kuvaamaan vaasalaisia graffiteja, kun kirjallisuusfestarin ohjelma on niin tiivis.

Siitä on yli kymmenen vuotta kun viimeksi kävin Vaasassa. Kirjoitin siihen aikaan Vähäkyrössä romaania Rakkaus, kestävä kiusaus lapualaisista äidinpuolen juuristani. Lapualla kävin kerran, Vaasassa joka viikko, kun piti päästä asvaltille kävelemään, se tuntui kodikkaammalta kuin maakylän raitti. Nostalgisten muistojen ja bloggari Ripsan sekä hänen kissojensa takia lupauduin puhujaksi.

Lisää kirjallisuusfestarista Kirsi Pihan Lukupiirissä. Pitää vielä miettiä blogistanin vaikutuksia. Ei ole asiasta selkeätä kuvaa eikä mielipidettä. Ehkä se selkenee junamatkan aikana. Tai viimeistään paikan päällä.

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

Riistetyt

Päivän sitaatti:
"Meillä on ollut Turun messut ja Helsingin messut, ja kirjailijat ovat aivan väsyneitä. Nimittäin tässä on yksi asia: kustantajat eivät maksa kirjailijoille mitään siitä, että kirjailijat markkinoivat kirjaa." Sanoi Päivi Liedes, Suomen Kirjailijaliiton toiminnajohtaja. Lähde YLEn kulttuuriuutiset.


Kirjailijat tekevät markkinointityötä ruokapalkalla. Messujen lisäksi syksyisin on kustantajien markkinointikiertueet, joilla kirjailijoiden pitäisi osata kertoa kirjakauppiaille jotain uudesta kirjastaan. Siihen aikaan kun olin nuorempi, ujompi ja julkasin tiheämmin, pakenin syksyllä ulkomaille aloittamaan uutta kirjaa, ettei tarvitsisi osallistua markkinointiin.

"Parasta kirjoittamisessa on yksinäisyys, jonka julkaiseminen tietysti aina osittain murtaa," on Leena Krohn sanonut haastattelussa, jonka hän antoi Antti Nylénille kymmenen vuotta sitten. Nylén kertoo Sammakon Sanomissa, että Krohnin lause jäi hänen mieleensä. Hän sanoo, että lauseen voi ilmaista näinkin:"Pahinta kirjoittamisessa on julkaiseminen." Olen täysin samaa mieltä.

PS. Kirjailijan mediaanitulo on 2000 euroa vuodessa.

PS 2. Kirjamessuaiheesta, näkökulma kirjailijan ja lukijan suhteesta Tommi Melenderin blogikirjoituksessa: Kirjailija hipelöi lukijoitaan.

sunnuntaina, lokakuuta 07, 2007

Suomen Turussa

Kävin lauantaina syntymäpäivillä Turussa. Se vaikutti mukavalta kaupungilta. Siellä voisi vaikka asua. Seinämaalauksiinkaan ei suhtauduta yhtä niuhosti kuin Helsingissä. Kuvassa osa isoa seinämaalausta.

Suomen Kirjailijaliitto täytti 110 vuotta. Synttärijuhlat vietettiin Turun uudessa pääkirjastossa. Söin ja join ( liikaa) eikä työnteko ole tänään maistunut. Tapasin tuttuja ja ystäviä sekä virtuaali- että muusta maailmasta: mm. Maimun Tallinnasta, Tikkiksen Turusta, Jounin Kuopiosta ja Jarkon Helsingistä.

Runoilijat ja Olli Heikkonen ja Vilja-Tuulia Huotarinen kilistävät juhlan kunniaksi. Vilja-Tuulia sai ensimmäistä kertaa jaetun Nuori Manner- tunnustuspalkinnon.

tiistaina, lokakuuta 02, 2007

Amos Ozin setä

Kuvassa on Amos Oz ja hänen kissansa. Kaappasin kuvan espanjankieliseltä sivustolta.


Tapasin Ozin eilen Tammen kirjallisilla kokkareilla, pyysin nimikirjoituksen kirjaan ja puhuin muutaman sanan hänen kanssaan. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että näin yöllä unta hänestä ja hänen sedästään. En tiedä miten olimme päätyneen asumaan samana asuntoon modernissa kerrostalossa , joka sijaitsi jossain Euroopassa. Hänen setänsä nimeltään Konrad tai Verner asui valoisassa kellarikerroksessa. Sedällä oli takkuinen pitkä tukka ja parta. Hän oli puolialaston villiintynyt olento, joka oli elänyt puolet elämäänsä pakoillen viranomaisia metsissä ja kellareissa.

Kun heräsin, luin Hesarista Ozin kirjan esittelyn, jossa kerrottiin, että Ozin setä nimeltään David Klausner oli ollut Vilnan yliopiston kirjallisuudentutkija, joka ei halunnut lähteä Israeliin. "Hänen kotimaansa oli Euroopan kirjallisuuksissa eikä hän käsittänyt, miksi hänen pitäisi muuttaa hänelle tyystin vieraaseen ja outoon paikkaan Länsi-Aasiaan." Kun natsit tulivat Vilnaan, he tappoivat sedän.

En tiedä mistä alitajunta vetäisi uneen Ozin sedän? Ehkä hän olikin villiintynyt animus (= sisäinen mies joka elää naisen psyykessä), animuksesta kun oli ollut niin paljon puhetta viikonlopun tarinaseminaarin aikana.

Ennen Ozin tapaamista, olin ehtinyt lukea vain pari- kolmekymmentä sivua hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Lampola teki raakakäännöksen ja Talvio-Jaatinen käänsi sen kaunokirjallisuuden kielelle). Rakastuin Ozin tapaan kertoa milteinpä ensisilmäyksellä eli ensimmäisen sivun lopussa, kun hän kuvasi lapsuudenkotiaan:

"Asunto oli itse asiassa kellarissa, sillä talon pohjakerros oli kaivettu vuorenrinteeseen. Vuori oli meidän seinänaapurimme, raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, vaitonainen naapuri, murheen painama kalliovanhus piintyneine poikamiehen tapoineen, unelias ja talvihorteinen vanhus, joka ei koskaan kolistellut huonekaluja, ei kutsunut vieraita, ei melunnut eikä aiheuttanut häiriöitä."

Aavistan jo nyt, että tämä on kirja jota tulen rakastamaan loppuun asti.



keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Romaanihenkilö ottaa yhteyttä

Tuntemattomat henkilöt lähestyvät minua usein englanninkielellä mbnetin email-osoitteen kautta, koska se on kotisivujeni osoitteena. En avaa heidän viestejään, koska ne ovat yleensä roskapostia, vaan deletoin ne saman tien.

Eilen postilaatikossa oli viesti Pere Calsina -nimiseltä henkilöltä. Nimi tuntui minusta kumman tutulta. Sitten muistin, että sehän on eräs henkilö romaanissa Halujen puutarha. Ajattelin, että onkohan tämä jokin pila ja avasin uteliaisuuttani viestin. Sen lähettäjä oli todellinen Pere Calsina Barcelonasta. Hän kirjoitti espanjaksi, mutta sanoi äidinkielensä olevan katalaani. Koska hän arveli etten ymmärrä espanjaa enkä katalaania ( aivan oikein, en minä osaa niitä kieliä osaa), hän oli varmuuden vuoksi käännättänyt asiansa englanniksi.

Hän halusi tietää mistä olin keksinyt hänen nimensä, sillä se on hyvin harvinainen. Totta mies puhui, googlettamalla löytyi vain kolme Pere Calsinaa: Halujen puutarhan henkilön, espanjalaisen lehtikustantamon Barcelonan osaston päällikön, ja kolmantena sarjakuvataiteilija Josep M. Beán, joka on piirtänyt pseydonyymi-nimellä eroottisia sarjakuvia. Ja muilla pseudonyymeilla muunlaisia sarjakuvia.

Kerroin todellsielle Pere Calsinalle, että en enää muista mistä keksin nimen, koska siitä on kulunut viistoista vuotta kun kirjoitin sen romaanin, mutta todennäköisesti nappasin nimen jostain espanjankielisestä lehdestä. Se sopi minun mielestäni miespuoliselle psykoanalyytikolle, sillä pere on ranskaksi isä.

Nimien keksiminen romaanihenkilöille on oma "taiteenlajinsa." Etsin tavallisesti kuolinilmoituksista nimiä ja yhdistelen niitä, mutta aina löytyy joku elävä jolla on sama nimi. Ja sitten on heitä jotka tunnistavat itsensä romaanin sivuilta, vaikka heillä on eri nimi, eivätkä he ota millään uskoakseen, että romaaninhenkilöt ovat kuin unen henkilöt, yhtä epätodellisia, vaikka vaikuttavat todellisilta kuin elävien kirjoissa olevat, henkilötunnuksen omaavat ihmiset.

PS. Tämä on koe. Kokeilen miten onnistuu Office 2007 OneNoten kautta postauksen lähettäminen blogiin.

PS2. Näytti onnistuvan Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut. Allaolevan pseudonyymi Pere Calsinan sarjakuvanäytteen liitin myöhemmin blogiin: