Näytetään tekstit, joissa on tunniste Finlandia-palkinto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Finlandia-palkinto. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Sekaisin kirjasta

Niin sekaisin olin, että en tiennyt eilen onko lauantai vai sunnuntai.  Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta hän väitti että on lauantai. Niin olikin.  Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.

Olin valvonut kolmena yönä peräkkäin kolmeen asti ja lukenut  Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, noin  186 sivua per yö.  Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Niin minulle käy monesti,  siksi aloitan   romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta luvusta ja palaan ensimmäiseen  lukuun myöhemmin.

Tarina alkaa vetää sivun 70 paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan koe-eläimiä.  He käyvät yliopistolla tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on on you! Shame on in you!”  Aika vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.

 Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin alkeet.  He perustavat  hänen tutkimustyölleen omistettuja vihafoorumeja.  Ne nostavat hakutulosten ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen tutkimustuloksiaan.   Kun yliopistolla aletaan vihjailla että negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa 4000:lla dollarilla  ”massiivinen robotisoitu  operaatio, jossa hänen nimeään haettaisiin  tuhansia kertoja päivässä esimerkiksi yhdistelmillä  Joseph Chayefski arvostettu, Joseph Chayefski tutkija,  Chayefski tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun  roskalinkit saataisiin  pudotettua alemmaksi.

Tulevaisuuden lapset

Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset  vanhemmilleen   aina  ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen.  Sitten hän löytää 15-vuotiaalta Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”  Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti.  Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen on peräisin.

Selviää että hieromasauvan näköinen vempain on iAm, Minä olen –kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite, jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa yhteisviestimissä.   Ainoa mitä Rebecca on luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki.    Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.   Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen  tutkimusyksikössä.

Joella on Suomessa poika, Samuel, jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee, onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä osaa vastata agenttien kysymyksiin.

Kun Joen tyttärille lähetetään neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun.   Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle.   Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä, tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä  jättämäksi ja tästä  katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien yhteensattumien summasta.  Joen tunne  on oikea, mutta suuri pyörä on  jo kierähtänyt käyntiin.  Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti tragediaa.

Dystopia

En ole dystooppisen  kaunokirjallisuuden harrastaja.   Minua  eivät  kiehdo  synkeät  tulevaisuudenkuvitelmat.  Olen lukenut  vain  kolme  dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me,   Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja  George  Orwellin Vuonna 1984.  Anthony Burgessin  Kellopeliappelsiinia yritin kerran lukea, mutta se oli niin  vaikeata kieltä, että jäi kesken.

Lukemissani dystopioissa joidenkin aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset hengenravinnokseen -  hänen varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe.  Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia.  Valtosen kirjan  ALTUIS- tabletit lienevät  soman sukulastuotteita.  Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.

Dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä.  Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta.  Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia   jotta talouden pyörät pyörisivät.  Minäkin näpräilen muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta  sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia   en ole koskaan omistanutkaan, vaikka  ne ovatkin  mediaseksikkäitä kapineita.  

Valtosen kirja  oli painava   ulkoisesti,  ja  niin raskas  sisäisesti,  että sen jälkeen   piti  lukea jotain kirkasta,  kevyttä  ja selkeää, että saisin unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin  Suuren hupsun (suom.  Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti  muutaman runon,  joista yksi oli seuraava:

Pimeän  yön unet
ja valveilla todellisuus
-         kumpi vie voiton?
Pannaan ne kilpailemaan  turhanpäiväisyydestä.

Mutta eräs kysymys jäi vielä vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:  Miksi  Finlandia-kilpailussa voittajan saa  valita vain yksi henkilö, sehän on  epädemokraattista ja  väärin muita  kirjaehdokkaita kohtaan?   





lauantaina, joulukuuta 18, 2010

Tonttu ei vaan saa unta.


Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.



Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.
      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.