Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, kesäkuuta 12, 2007

Kirjailijan työmaat

"Kirjailija elää myös sitä totuutta muiden tavoin."

Sitaatti on dvd:ltä jota katselin moneen kertaan, kun kirjoitin tekstiä antologiaan jonka nimi on Kirjailijan työmaat. Se ilmestyy ensi syksynä Tammelta. Kuusitoista kirjailijaa kertoo antologiassa työstään. Aihetta on käsitellyt perinpohjaisesti Hannu Raittila kirjassaan Kirjailijaelämää, joka oli minusta viime syksyn riemastuttavampia kirjoja kaikessa raadollisuudessaan so.rehellisyydessään.

Kuvassa Bill Lee eli William Burroughsin alter ego kirjoittamassa Alastonta lounasta jättisyöpäläiseksi muuttuneella kirjoituskoneellaan. DavidCronenberg teki samannimisen elokuvan, joka on minun mielestäni yksi parhaista kirjallisuuselokuvista, jonka olen nähnyt. Se ei yritä elokuvallistaa Burrgouhsin romaania, mikä olisi mahdoton tehtävä, vaan se kertoo Alastoman lounaan syntyprosessista, aineistona Burroughsin kirjeenvaihto Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin kanssa. Molemmat esiintyvät elokuvan alkupuolella keskustelemassa kirjoittamisen ongelmista. Kirjallinen synergia toimi. Kirjeenvaihdon perusteella syntyi romaani. Kerouac matkusti Tunisiin ja auttoi Burroughsia kokoamaan Alastoman lounaan.

Kuvassa Martin eli Allen Ginsberg keskustelee Hankin eli Jack Kerouacin ja Billin eli William Burroughsin kanssa kirjoittamisesta.

Mikään kirja ei synny tyhjiössä. Kirjailijat vaikuttavat toisiinsa. Yksinäisinkin kirjailija löytää hengenheimolaisena, jos ei muuten niin kirjojen kautta. Samuli Paronen kertoo miten Peketi eli Samuel Beckett avasi hänet kirjoittamaan. Löysin hänen kirjeensä arkistoistani, kun etsin aineistoa Kirjailijan työmaat -antologiatekstiä varten. Laitan kirjeen kokonaisuudessaan tänne
jotta se ei hukkuisi paperikasoihini. Kirje on päivätty 35 vuotta sitten Riihimäellä 16.6. 72:

"Anita Konkka.Tulin oikein hyvilleni talvella kirjeestäsi. Ehkä Seilonen kehoitti, hyvin ystävällistä joka tapauksessa. Olen tässä vain pikimältään käymässä täällä ja lähden ihan kohta. Minun on pitänyt käydä Vuosaaressakin monta kertaa, saa nähdä ehtiikö tänä kesänä. Voi kuinka hyvin osaan kuvitella tuon mitä kirjoitat lapsuutesi kodista, silakoista ja arvatta­vasti oli pikku nälkäkin joskus. Vanhempasi hän eivät olleet tavanomaisia. Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin eri­laista , silti samanlaistakin vaikkei kait samoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kir­jat kuulema piti piiloittaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena siiloin "semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äitivainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään. Kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kir­joja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juuri saanut kajota kuin salaa. Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynänkin. Ei mulla mitään yhteyttä kait muuten ole kuin että ne teks­tit olivat hyvin vapauttavia. Ehkä jäi joku rytmi ja pari sanontaa esikoiseen mutta kirjathan ovat niin erilaiset kuin vain voikin olla. Siihen esikoiseen tuli hyvää, mutta sitten semmoista makeeta kans etten sitä enään semmoisena laskisi ulos. Kuolismaantie oli helppo kun se oli koettua sodan hatkavaihetta, siis ilman sankareita. Sinulla tuntuu olevan paljon semmoisia kokemuksia joista minulla ei ole käsitystä, herättää uteliaisuutta. Isäsi kään­nöksiä olen lukenu kait aika paljon, on maalla juurikin yksi pöydällä. Tuosta puhut aivan oikein suomalaisten kankeudesta. Tää on puu-ukkojen maa, ja miksei akkojenkin. Lie on niin saakeli tär­keitä, kuin hautajaisiin menossa aina, tai raita se on. Kuule, minun kirjeeni tässä on varmaan paljon sekavampi kuin sinun. Kai se pääasia on että ihmiset jotenkin tapaa. Toivottavasti ne joskus julkaisee sinulta sen toisen kirjan, ja varmaan sinulla jo onkin jotain. Tilanne on nykyisin aika hämärä sikäli että se kaupallistuu yhäkin vaan. Auto lähtee aivan kohta, joten kuulemiin. Parhaimmat terveiset. Samuli Paronen"

Samuli Paronen

En tavannut koskaan Samuli Parosta. Hän kirjoitti esikoisromaanistani arvostelun Parnassoon, ainoan arvostelunsa jonka hän teki elämänsä aikana. Minä kirjoitin hänen romaaneistaan gradun kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän oli jo kuollut.

Kirjailijan työstä netissä mm:
Antiaikalainen,
Kirjailijan häiriöklinikka
Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden seura
Blogisisko 3










maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

Kirjoituskoneita

Lisäyksiä myöhemmin, katso alempaa.

Kuvassa pieni punainen kirjoituskoneeni Triumph Contessa, jonka ostin 1970-luvun alussa esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, kun olin masentunut ja kaipasin piristystä elämääni. Kirjoitin koneella kaksi romaania, minkä jälkeen siirryin tietokoneaikaan. Taustalla uusimman tietokoneeni näyttöpääte, Ruudussa on William Burroughsin Alastoman lounaan päähenkilön Bill Leen kirjoituskone, jonka nimi on Clark Nova. Kone muuttui kafkalaisittain niveljalkaiseksi jättisyöpäläiseksi ja rupesi sanelemaan tekstiä Bill Leelle.

Valokuvatorstain tämän viikon teema on Kone.

Lisäys 1. Ripsan kommentin innoittamana. Tässä Burroughsin laskukoneen mainos1950-luvulta:

Lisäys 2. Alla ensimmäinen kirjoituskoneeni, jolla kirjoitin lukioluokilla juttuja Teinilehteen ja Hesan teiniin. Ostin sen eräältä koulukaveriltani, joka myi rahapulassa isoisänsä koneen. (Huom. kuva ei ole minun ottamani. Löysin sen netistä, samoin kuin Burroughs-mainoksen):

lauantaina, maaliskuuta 03, 2007

Sartren sanat

”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)

Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.

Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.



PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.

Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.

Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Ensimmäinen tietokoneeni

Tietokoneiden tarkastelu opettaa meille enemmän aivojen toiminnasta kuin voimme oppia introspektiiveillä menetelmillä. Länsimainen ihminen luo itselleen uusia ulottuvuuksia teknisten laitteiden avulla, ” kirjoitti William. S Burroughs vuonna 1959 ( Alaston lounas. Suom. Risto Lehmusoksa). Hänen kiinnostuksensa tietokoneitaan lienee sukuperintöä. Isoisä William keksi 1800-luvun lopulla laskukoneen, kaikkien tietokoneiden esiäidin.


Tutustuin tietokoneeseen ensimmäisen kerran 60-luvun alkupuolella, kun luin sosiologiaa Helsingin yliopistossa. Muistikuvissani se tietokone oli pitkä kuin junavaunu ,ja se sylki kidastaan reikäkortteja. Parinkymmenen vuoden kuluttua kirjoitin ensimmäisen juttuni Rakennustekniikka-lehteen. Jutun nimi oli Cad – tietokoneavusteinen rakennussuunnittelu. Minulla ei silloin ollut käytännön kokemusta sen enempää tietokoneista kuin rakennussuunnittelustakaan, mutta asia kiinnosti. Kävin haastattelemassa asiantuntijaa, ja kun palasin toimitukseen, huomasin kauhukseni että nauhalta kuului pelkkää huminaa ja rahinaa.

Kuvassa on ensimmäinen tietokoneeni ja sen vartijat: valkoinen kissa Piu joka makaa leuka printterin päällä, ja raidallinen kissa Tsita, joka katsoo kameraa ruudun vierestä. Tietokoneessa oli 256 kilotavun muisti ja MS-DOS 4.0 käyttöjärjestelmä. Komennot piti näpytellä konekielellä, (esim: copy C:\LUKU 1 C:\KIRJ\ LUVUT) Koko homma tuntui aluksi epätoivoisen vaikealta. Arto Kytöhonka asensi oman käyttöjärjestelmänsä minun koneeseeni. Sitä oli helpompi käyttää kuin Windowsin sekavaa kolme ykköstä.

Tämä on kirjoitettu kansallisena tietoturvapäivänä, jolloin radiossa kerrottiin, että kaapatuilta* kotitietokoneilta yritettiin alkuviikosta tehdä suuri hakkerointi-isku jonka piti lamauttaa koko internetin toiminta.


*Kaappaus tarkoittaa, että hakkerit tunkeutuvat suojaamatotmiin kotitietokoneisiin ja lähettävät niiden kautta niin paljon roskapostia juuripalvelimiin, että ne menevät tukkoon.


PS. Olen lisännyt linkkilistaan muinaisen matkatoverini Markus Jääskeläisen uuden blogin Albatrossin, josta voi käydä lukemassa mitä kaikkea runoilija Uudessa-Seelannissa ja Australiassa tekee.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Konstit on monet

sanoi eukko kun kissalla pöytää pyyhki, tuli mieleeni, kun luin Susan K:n sanoneen, ettei hän havittele julkisuutta sinänsä, vaan kirjanteko on aina ollut haaveena. (Alleviivaus minun). Jos joku ei satu tietämään niin Susan K. oli pääministerin heila lyhyen aikaa. Hän käyttää taitavasti mediaa hyväkseen, media juoksee sopulilaumana* hänen perässään. Eilen esiteltiin julkisuudessa hänen kirjansa kansi - luit oikein – pelkkä kansi! ja paikalla oli Hesarin mukaan ”valtaisa joukko toimittajia ja kuvaajia,” joka kuunteli hiirenhiljaa hänen rakkaustilityksiään.

*Kaksikymmentä vuotta sitten presidentti Koivisto nimitti toimittajia sopuleiksi ja sai lehdistön vihat niskaansa. Sopulisoituminen on niistä päivin pahentunut.

Päivän mietelmä: On kyseenalaista onko häpeäntunne mahdollista seksuaalisen libidon puuttuessa. (William S. Burroughs. Alaston lounas 2 006 s. 75)

lauantaina, huhtikuuta 22, 2006

Erittäin koukuttavaa

Jäin koukkuun, kun rupesin lukemaan Janne Nummelan hakukonerunoja, esikoiskokoelman nimi on Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli. Se on ensimmäinen lajiaan Suomessa, tietääkseni. Arto Kytöhonka tosin teki tietokoneavusteista runoutta 1980-luvulla, jolloin hakukoneita ei ollut – tai ei ainakaan Googlea, ehkä Yahoo ja Altavista olivat jo silloin. Artolla oli oma runokone, jota minäkin kokeilin, mutta sain vain tietokoneeni sillä umpisolmuun. Myöhemmin olen kokeillut Leevi Lehdon Google-runokonetta ( kts. Kirjailijan päiväkirja: Lause on osuva ja armoton). Ei minun kokeilustani kunnon runoa syntynyt, kun en ole runoilija.

Hyvän hakukonerunon tekijällä täytyy olla metaforan ja runokielen sekä –hahmon tajua. Sitä Nummelalla on. Hän kertoi julkistamistilaisuudessa, että hän kirjoitti aikaisemmin keskeislyriikkaa.

Keskeislyriikassa on minun käsittääkseni runon lähtökohtana oma havainto, aistimus, kokemus, tunne jne. Se on persoonalliskokemuksellisen ( sisäisen tai ulkoisen) maailman sanallistamista. Kun taas hakukonerunouden lähtökohtana on idea ja aineistona netin hakutulokset, jotka tavalla tai toisella liittyvät ideaan. Hakutulokset tuottavat kieli- ja sanaromua, jolla ei ole sellaisenaan ole käyttöä, mutta taitava tekijä takoo siitä romusta taideteoksen. Ja runoilija saa esiin runon.

Metrossa luin Nummelan runoja niin kuin runoja yleensä luetaan. Mieleen tuli nuori Kari Aronpuro ja hänen esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit. Ja hänen romaaninsa Aperitif – avoin kaupunki. Hän käytti kollaasitekniikkaa. 60-luvun alkupuolella. Oli muitakin siihen aikaan, sitten tuli pitkä tauko. Hakukonerunot ovat tavallaan jatkumoa, koska nekin perustuvat kollaasitekniikkaan. Nummelan kokoelma on niin runsas, että minulle tulee runsauden pula, kun yritän miettiä minkä runon valitsen näytteeksi hakukonerunosta ja kollaasitekniikasta. Pako turvautua satunnaisvalintaan. Tulos: runo Negatiivinen synnintunnustus. S e on niin pitkä, että otan näytteeksi vain alun:

en ole tehnyt tai teettänyt iskuja Yhdysvaltoihin

en ole oppinut pahaa tuntemaan

en ole teettänyt asiasta mitään gallupia

en ole vienyt sinulta mitään pois

en ole puhunut sanakaan kestävyydestä

en ole tuottanut hyvää vaikka olisin voinut

Eivät kaikki kokoelman runot ole hakukonerunoja, mukana on myös readymade – runoja ( à la Duchamp) kuten Opi purjehtimaan, joka on Nummelan ( erittäin kiinnostavan) selitysosaston mukaan ” löydetty runo, eli teksti, joka on lainattu jostain käyttöyhteydestä.” Sekä Cut –up –metodilla tuotettuja tekstejä. Cut –up-metodi tarkoittaa sitä, että sanat leikataan ja liimataan uudelleen satunnaisessa järjestyksessä. William Burroughs käytti sitä metodia mm. Alastomassa lounaassa. Hänen taidemaalariystävänsä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut, opetti sen metodin hänelle. Sivumennen sanoen entiseen aikaan taiteilijat ja kirjailijat olivat hedelmällisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Alla näyte Nummelan Cut-up –runosta, joka on yllättävän keskeislyyrinen. Runon nimi on Säkeet jotka tahtoisin unohtaa.

[…]

Näin ihmisiä, jotka lähes tulkoon

ajoivat autolla päin puuta

ihmisiä, joista muodostui vyyhti

joka olisi pitänyt ratkoa nuolella

Näin eläviä enkä joutunut tekemisiin

Olin

hakenut liikettä ja sain

Yksi reagoija kiipesi minuun kuin patsaaseen

[…]

Runo on uudelleenkirjoitus Timo Salon Aika ja minä -blogin merkinnästä. Lukija voi käydä siellä tutkimassa Cut-up –runon materiaalia. Nummelan kokoelmassa on erään toisenkin blogin merkinnästä uudelleenkirjoitus, mutta siihen blogiin en linkkaa naisellis-periaatteellista syistä.

Miten minä sitten jäin koukkuun? Metrosta kotiin päästyäni, rupesin lukemaan Nummelan runoja tavalla, jolla runoja ei tavallisesti lueta. Eli etsin runoista avainsanoja ja/tai lauseita, joita hän mahdollisesti on käyttänyt hauissa. Halusin päästä materiaalin lähteille ja nähdä miten hän on materiaalia käyttänyt. Joidenkin runojen hakusanat oli helppo keksiä, joitakin en keksinyt millään. Sitten innostuin tekemään Google-runoja hänen runojensa lauseista. Eräs lause oli peräisin proosarunosta Numeron kirjoittajat:

KUKA MINÄ OLEN? ÄLÄ KYSY MINULTA. YLEENSÄ YKSITYISHENKILÖIDEN KASVOJEN TEHTÄVÄ ON KERTOA OMISTAJASTAAN. MINÄ OLEN HÄMMENTÄVÄ KYSYMYS KERTA KAIKKIAAN. MINÄ OLEN HAUSKA. MINUA ON HAUSKA KATSELLA. MUTTA JOS MINÄ SANON KUKA MINÄ OLEN, EMME ENÄÄ PÄÄSE ALKUA PIDEMMÄLLE. MINÄ OLEN KANI KONKURSSI. TEIDÄN ISÄNNE, HYVÄÄ ILTAA. OLEN 23-VUOTIAS HEVOSALAN YRITTÄJÄ. OLEN HEVOSLEIRIN OHJELMA. VIRKISTÄVÄ ROSKAKIRJA. SUORASTAAN PIRISTÄVÄ SELATA. KORVAN TAKANA ON KORALLIA JA LOMPAKOSSA KOIRANI KUVA. OLISI HELPPO SANOA KUKA MINÄ EN OLE. KOKO NIMENI ON PITKÄ MATKA, MUTTA HUIPULTA ALASLYHYT. SE ON PITKÄ, ELEGANTISTI KAARTUVA JA YLHÄÄLLE SIJOITTUNUT PITKÄ NIVAMAINEN OSUUS, JONNE KOKEMATTOMAN TANSSIJAN EI KANNATA USKALTAUTUA; KOKO NIMENI ON PITKÄ JA SUORALINJAINEN KIILA, JOKA KAPENEE SIROKSI KUONOKSI NIMENI ON PITKÄ, PITKÄ JA KOMEA: OLEN RISTO-MATTI KALEVI KÄRKI.

Hakulauseella Kuka minä olen minun Google-runostani tuli aika tavalla erilainen ( Alla lyhyt versio runosta):

Henkilöllisyystodistuksella voin todistaa, kuka
minä olen
minä olen Maija ja minä
pidän autoista
Minä olen kuin juopunut mies, kuin sankari, jonka viini on voittanut


Minä olisin kertonut kuka
minä olen Hän olisi kertonut kuka
hän on!
Olen GSM-olio rakastelen juuri silmiesi kanssa
Minä olen kadulla näen sinut joka nurkalla
värimainostauluissa kahviloiden kassoilla
Minä suojelen sinua kaikelta

Kuka minä olen
on hämmentävä kysymys
minä olen mies
surujen syömä,
en esiinny Kalevalassa enkä Helkavirsissä.

Minä olen myyty.
Laitoin miehille ruokaa ja olen
aivan täynnä. Söin ohjeiden mukaisesti.
Tietäisinpä, kuka
olen, mitä haluan, missä olen
hyvä, mitkä ovat vahvuuteni
En tiedä, kuka
olen. En tunne itseäni. Elämälläni ei ole tarkoitusta.
Tämä tilanne
masentaa enkä taaskaan pääse purkautumaan
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen

Ettekö te tiedä, kuka
minä olen.
Minä olen tapaisti.
Olen Korsikasta syntyisin
Rakennan Islaamin taloa
Olen saanut työmarkkinatukea.
Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä.
Olen kierittänyt Juuston Rautatieasemalle.
Olen hiihtänyt yli jään Seurasaareen
Olen Lórien.

Kuka minä olen?
Olen Lapinpoika. Kultaseppänä olen
Lapponia Jewelryn listoilla
Tiedän kuka
olen ja olen
sinut peilikuvani kanssa.

Kuka olen?
Kasvot muiden joukossa.
Olen kevyt kuin sudenkorento
finka Pietarin liepeiltä.
Synnyin vuonna 1924.
Me asuimme
Pohjois-Inkerissä.

( selitys: finka tarkoittaa suomalaisnaista, toinen merkitys: puukko)




PS: Runoilijan kuvaa voi käydä katsomassa Karri Kokon Muisti|kirjan Good Stuff –merkinnästä. Kokko kirjoittaa mm.: ”
Hakukoneiden käyttö materiaalin keruussa saa tässä kokoelmassa oikeutuksensa. On oikeastaan nykyrunoilijan velvollisuus tehdä syväsukelluksia tietoverkkojen tekstimassoihin. Lopputulos eli onnistunut runo on ainut joka ratkaisee.”

Kansikuva koottu Google-kuvahausta hakusanoilla: lyhyellä. matkalla, jäätyneen, meren ja yli. En löytänyt kannen tekijän nimeä kirjasta. Olisko runoilija itte?