Sanat

Häirikkö

2012-01-16T20:19:00.000+02:00

Tuttu tilanne. Kissan ihmisellä on tärkeä kirjoitustyö menneillään, mutta kissa kerjää ruokaa/seuraa/ huomiota. Se on kuin pikkulapsi. Kissa kyllä keinot keksii. Simonin kissa irrottaa virtajohdon eikä Simon edes raivostu. Vain kissanystävät kestävät lemmikkinsä tyranniaa.

Tämmöistä minun elämäni on nykyään. Yritän editoida tekstiä julkaisukuntoon. Ninni kiehnää ja kiertää näyttäpäätettä. Lopulta sen onnistuu irrottaa näyttöpäätteen johto ja ruutu pimenee. Minä paiskaan kissan kiroillen pöydältä pois. Ja kohta se on taas siinä kiehnäämässä. Onneksi se ei ole keksinyt, miten virtajohto irrotetaan koneesta.

Uudenvuodenyön runot ja rituaalit - I Ching

2012-01-01T21:20:00.004+02:00

Kuvan lähde: Street Art Utopia. Siellä kannattaa

käydä katsomassa katutaiteen parasta antia

vuodelta 2011.

Sattumamenetelmällä saatu uudenvuodenruno/säe:

Olet yksin pian on aamu

kaduilla kolistavat maitomiehet astioitaan....

Säe on Apollinairen runosta Vyöhyke, lähde on Aale Tynnin kokoama antologia Tuhat laulujen vuotta. Olen käyttänyt Tynnin kokoelmaa koulutytöstä asti niin monena uutenavuotena, että se alkanut avautua samoista paikoista, esim. tältä sivulta jossa lukee:

Rakas lahoaminen! oi morsian,

pian vuoteemme laatia anna!

Olen hylkäämä Luojan ja maailman,

vain sinuun voin tovoni panna!

Se oli Erik Johan Stagneliuksen runosta Lahoaminen.

Tynniin kyllästyneena kokeilin runokokoelmaa, jossa on sivuja melkein yhtä paljon kuin Tynnin kokoelmassa, Se on Hannu Helinin Maailman sivu. Sormi tökkäsi kohtaan jossa luki:

meren juurella on kirves

terveisiä täältä

pariisista kalkuttaan

ulottuvasta

vuoristosta.

Uudenvuodenyön rituaaleihin kuuluu myös tinanvalanta. Tina oli muodoltaan kuin gondoli, keulassa vähän röpelöä = rahaa. Voi olla että lähden tänä vuonna matkalle, mutta tuskin Pariisista Kalkuttaan. Rahat riittävät hädintuskin Tallinnan matkaan.

Kolmas rituaalini on I Chingin konsultoiminen. Se neuvoi minua luopumaan tänä vuonna harhaisesta innostuksestani. Jos ja kun niin teen, siitä seuraa edistyminen, se lupasi :

PROGRESS. The powerful prince

Is honored with horses in large numbers.

In a single day he is granted audience three times.

I Chingin ( Muutosten kirjan) neuvoja on aina syytä lukea tarkasti. Se ei erehdy. Mutta tulkitsija voi erehtyä. Tulkitsen sen tarkoittavan luopumista harhasta, että kirja olisi valmis , kun sen on kirjoittanut kertaalleen. Siitä harhasta luovuin tosin jo ennen uudenvuodenyötä. Toissapäivänä ryhdyin editoimaan tekstiä. Siinä riittää minulle töitä alkuvuodeksi, näillä näkymin juhannukseen asti.

Valitettavasti klassista Muutosten kirjaa, jonka on saksantanut Richard Wilhelm, sovittanut englanniksi Cary F Baynes ja esipuheella varustanut C. G. Jung, ei ole vieläkään saatu suomenkielelle. Sen kääntäminen ei ole helppoa, Baynesilta kului työhön kymmenen vuotta. Netti on täynnä Muutosten kirjan new age -henkisiä väärennöksiä. Siitä heinäsuovasta neulan etsiminen voi olla turhauttavaa. Mutta tässä linkki klassikkokäännökseen: http://www.pantherwebworks.com/I_Ching/

Ninni aamulla sängyssäni ja uudenvuodenyön runokirjat:

Hannu Helinin Maailman sivu, Aale Tynnin Tuhat laulujen vuotta ja alimpana I Ching.

Matkalla

2011-12-29T19:18:00.000+02:00

Kun olin koululainen, suurin haaveeni oli matkustaa junalla Helsingistä Vladivostokiin. Se oli siihen aikaan suljettu kaupunki , jonne ei ulkomaalaisia päästetty, mutta ainahan sitä saa haaveilla. Se haave ei ole vieläkään toteutunut. Matkustin Trans-Siperian rataa kartalla ja mielikuvituksessa, kun kirjoitin Mustaa passia. Siperiaan matkustin kun olin saanut kirjan valmiiksi. Siitä on kymmenen vuotta. Oli juhannuksen aika vuonna 2001. Matka sujui mukavasti loikoen, lukien, musiikkia kuunnellen ja matkatovereiden kanssa seurustellen ja syöden. Ravintolavaunua ei ollut, mutta ruokahuolto toimi erinomaisesti. Asemillamyivät mummot, vaarit, pikkupojat ja tytöt keitettyjä perunoita,sipulinvarsia, tilliä, paistettuja makkaroita, lihapullia, savustettua,kuivattua tai paistettua kalaa, rasvassa keitettyjä kaali-, liha-, peruna- ja munapiiraita blinejä, rahkaa, maitoa lasipulloissa, jäätelöä ja kukkia Asemakioskeista sai kylmää olutta, Pepsi-Colaa,Coca-Colaa, Fantaa, kivennäisvettä, mehua, saippuaa, hammastahnaa ja kaikkea mitämatkailija tarvitsee. Paitsi votkaa. Joka asemalla kaksi miliisiä kulki junavaunun lävitse tarkastamassa onko votkapulloja. Juoda ei saanut, mutta humalassa sai olla. Pullot nousivat piiloista pöydälle, kun miliisit olivat menneet.

Juna jyskytti Vorkutan rataa pitkin kohti pohjoista. Euroopan vihoviimeisellä reunalla radan varret olivat täynnä rojua ja kitukasvuisia kuusia, suohon puoliksi vajonneita sähkö- ja puhelinpylväitä ja kukkivia kulleroita. Tšumissa juna kääntyi kohti itää ja lähti nousemaan Uralin yli. Junan ikkunasta Uralin rinteet näyttivät kuin jättiläisen kyntämältä mustanpunaiselta perunapellolta. Vaot olivat leveitä ja syviä, niissä on lunta. Euroopan ja Aasian välinen rajapyykki meni minulta huomaamatta ohi. Muuan matkatoverini näki kivikasan ja väitti sitä rajapyykiiksi.

Matka kesti kome päivää ja yötä. Moskovasta Harpiin (Kharpiin), jossa jäimme junasta pois. Harpissa oli Stalinin aikana vankileiri, jossa suurin osa vangeista kuoli pakkaseen ja nälkään. Nykyään siellä on rangaistussiirtola, jossa Mihail Hodorkovskin liikekumppani Platon Lebedev suorittaa parastaikaa tuomiotaan. Hodorkovski itse istuu Trans-Siperian radan varrella olevassa Tšitassa. Meidän matkamme jatkui Harpista pikkubussilla tundralle Laborovayan kylään. Se oli vain 197 kilometrin päässä, mutta matka kuoppaista tietä pitkin kesti sinne seitsemän tuntia. Ylhäällä kuva jonka otin kylän jokirannasta. Taustalla näkyy Ural, jonka takana on Vorkuta. Euroopan rajalle kylästä on matkaa 65 kilometriä linnuntietä. Lapsuudenkoti -kirjoituksessa alempana on pari kuvaa lisää Laborovayan kylästä. Alla video siitä millaista on juhannuksena tundralla. En suosittelee matkaa sinne silloin.

Rosa Liksomin Finlandian voittanut romaani Hytti nro 6 innoitti minut muistelemaan omaa Siperian matkaani. Luin kirjan kahteen kertaan kun sain vihdoinkin kirjastosta lainaksi. Ensimmäinen lukukerta eteni hitaasi, koska mieleen tulvi niin paljon muistoja Venäjän matkoista. Olin täysin unohtanut ne löyhkäävät vessat, joiden lattioilla lainehti kuravesi ja kusi. Housunlahkeet piti kääriä ja kumisaappaat pistää jalkaan, kun meni junanvessaan. Onneksi olin älynnyt ottaa Siperian matkalle kumisaappaat mukaan.

Toisella lukukerralla keskityin itse tarinaan. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Trans-Siperian junassa Moskovasta Ulan Batoriin, mies rakennustöihin ja tyttö katsomaan ikivanhoja kalliopiirustuksia. Mies juo votkaa ja kaipaa seuraa. Surkeatahan venäläisen on yksin juoda. Mutta tyttö ei juo eikä kaipaa seuraa. Hän suojautuu korvalappustereoiden, piirustuslehtiön ja kirjan taakse. Minun on helppo samaistua tyttö, samat suojautumiskeinot minullakin on matkoilla ollut, kun olen halunnut olla omissa oloissani. Tyttö käy matkan aikana mielessään lävitse päättymässä olevaa tai jo päättynyttä suhdettaan poikaystävä Mitkaan ja tämän äitiin, johon hän rakastui, kun Mitka välttyäkseen Afganistanin sodalta valitsi mielisairaalan ja tuli siellä hulluksi.

Mies puhuu puhumistaan, mutta kumma kyllä ei sanakaan Gorbatšovista, vaikka eletään vuotta 1986, ja lähes koko Venäjän mieskansa oli raivoissaan hänelle "kieltolain" takia. Kun hän ei tytöltä vastakaikua, hänen puheensa muuttuvat seksistisiksi varsinkin silloin kun hän juo votkaa. "Entä jos vaikka nussittaisiin?" hän alkaa ehdotella. Hän puhuu miesten kaunistelematonta kieltä, jutut ovat hurjat. Mutta ei hän mikään murhamies ole, minun mielestäni, vaikka Pekka Pesonen kannen takaliepeessä niin väittää. Kunhan rehvastelee votkapäissään. Ei venäläisellä ja suomalaisella miehellä paljon eroa ole siinä tilassa. Minulla oli matkatoverina samanlainen mies Siperian junassa. Muurari Tampereelta kuin Hannu Salaman romaaneista karannut henkilöhahmo. Hän kouri junan käytävällä naisten takapuolia, teki suorasukaisia naimisehdotuksia, kehuskeli peniksensä pituudella (hän käytti kansanomaisempaa nimitystä siitä kuin minä). Alkumatkasta se oli vain 18 cm pitkä, mutta piteni mitä pohjoisemmaksi mentiin. Siperiassa se oli 22 cm pitkä. Hän kertoi olleensa 11 kertaa kihloissa ja 22 kertaa avoliitossa ja istuneensa nuorena kiven sisässä, kun oli kiivastuksissaan tappanut miehen. Erään tarinan mukaan hän oli toiminut lyhyen aikaa rattopoikana, mutta kun se ei lyönyt leiville, hän lopetti. Hänessä on kirjailijan vikaa, minä ajattelin enkä uskonut hänen tarinoihinsa. Fiksu mies selvänä, hänellä oli matkalukemisena Heikki Luoman Valtatie 13. Fiksu on on myös Hytti nro 6:n mies Vladimir Nikolajevitš Ivanov. Hän lukee Literaturnaja gazetaa, kirjallisuuslehteä, jonka Puškin aikoinaan perusti.

Ensimmäisellä lukukerralla ihmettelin, miksi neljän hengen hytissä matkusti vain tyttö ja mies koko matkan ajan. Miksei tullut uusia matkustajia? Tavallisesti heitä tulee ja menee niin pitkillä matkoilla ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Minun kokemukseni mukaan ihmiset avautuvat ja kertovat mielellään tarinoita itsestään junamatkoilla, varsinkin Venäjällä mutta myös Euroopassa. Lentokoneessa sellaista ei ikinä tapahdu.

Ihmisten tarinat tekevät matkoista kiinnostavia. Sitten kuulin radiosta Rosa Liksomin kustannustoimittajan Harri Haanpään haastattelun, enkä ihmetellyt enää missä muut matkustajat ja heidän tarinansa ovat. Haanpää kertoi, että hän oli poistanut ne yhteisymmärryksessä Rosan kanssa. Ne olivat hänestä risukkoa ja pysäyttivät junan kulun. Hm, minusta juna kulkee nopeammin aina kun hyttiin tulee uusi ihminen ja alkaa kertoa tarinaanansa. Näin todellisuudessa, mutta ei fiktiossa sama päde. Silti olisin toivonut että vähän "risukkoa" olisi jäänyt romaaniin, ettei se olisi ollut niin tyylikkään virtaviivainen. Ei venäläisestä kirjallisuudesta sellaista virtaviivaisuutta löydy. Se on rönsyilevää ja henkilöitä on niin paljon että lukijan pää menee sekaisin. Toisella lukukerralla ymmärsin, että Haanpää oli halunnut raivata risukosta esiin tytön ja miehen matkan aikana kehittyvän kiintymyssuhteen, heidän tarinansa, joka olisi saattanut jäädä lukijalle epämääräiseksi, jos sivuhenkilöitä olisi ollut paljon. Kirja oheni puolella kun heidät karsittiin pois. Sellainen vastaa enemmän suomalaiseen niukkuuteen tottunutta makua. Minua se vähän harmittaa. Onneksi Liksom laittoi kotisivulleen poiskarsitut tarinat. Ne voi lukea täältä: http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Täällä voi tehdä virtuaalimatkan Trans-Siperian radalla. Se ei kestä yhtä kauan kuin todellisuusmatka, mutta on paljon puuduttavampi, kun ei ole vaihtuvia matkatovereita, joiden tarinointi lyhentää matkan subjektiivista aikka huomattavasti.

Edit 30.12.2011. Tässä parempi linkki virtuaalimatkalle. Kartasta näkyy junan reitti, kilometrit ja kaupungit. matkalle mukaan voi valita musiikkia ja kirjoja. Klikkaa:
http://www.google.ru/intl/ru/landing/transsib/en.html

Joulutervehdys

2011-12-22T22:44:00.000+02:00

Hyvää ja rauhallista kirjajoulua kaikille tämän blogin lukijoille!

Kuvasin ruusun Puotilan palstoilla itsenäisyyspäivänä.

Oli satanut lunta. Ruusu hehkui valkoista hankea vasten

punaisena kuin verenpisara.

Joulukirjojeni toivomuslistalla oli William S. Burroughsin unikirja Koulutukseni, mutta suomentaja ei saanut sitä valmiiksi joulumyyntiin. Olisin ostanut sen itselleni lahjaksi. Burroughs on suosikkini siitäkin syystä että hän on syntynyt samana päivänä kuin minä, mutta muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.

Kävin eilen hakemassa kirjastosta joululukemiseksi Viivi Luikin Varjoteatterin. Joku ystävällinen sielu, kenties joulutonttu, oli jättänyt kirjaston kierrätyspöydälle kuin minua varten Jungin muistelmateoksen Unia, ajatuksia, muistikuvia. Olen lukenut sen noin 30 vuotta sitten, jolloin hullaannuin Jungiin ja luin kaiken mitä häneltä käsiini sain. Joulunpyhinä aion tarkistaa olenko yhtä ihastunut hänen muistelmiinsa kuin entisinä aikoina.

PS. Tänään päivitin pitkästä aikaa Kirjailijan päiväkirjaa. Kirjoitin pariisilaisesta Shakespeare & Co:n kirjakaupasta.

Joulun alla

2011-12-16T01:01:00.003+02:00

Valokuvatorstain 229. haaste on tontut hiipivät. Hermostuttavaa aikaa!

Joseph Brodskyn kokoelmasta Joulutähti (suom. Jukka Mallinen) löytyi runo, joka kuvaa runoilijan tunnelmia joulun alla. Tuttua on minullekin. Siteraan kaksi ensimmäistä säkeistöä runosta Puhe läikkyneestä maidosta.

Saavuin joulun luokse tyhjätaskuna.

Kustantaja kuhnii romaanini kanssa.

Moskovan kalenteriin on tarttunut Koraani.

Ei voi nousta ja lähteä kylään,

ei tuttavalle, jonka luona vinkuvat lapset,

ei perheeseen eikä tutun pimun luo.

Joka paikassa pitää olla rahaa.

Istun tuolilla ja tutisen kiukusta.

Ah, kirottu runoilijan käsityö.

Puhelin ei soi, edessä on dieetti.

Voisi vipata paikalliskomitealta, mutta se

on kuin vippaisi akalta.

Pahempi on menettää riippumattomuutensa

kuin viattomuutensa. Sivusta

on varmaan kiva haaveilla aviomiehestä,

mukava lausua "olisi jo aika".

Lisäys 17.12. Anna Amnell kertoi kommenteissa, miten hänen kissansa kaatoi joulukuusen. Se sai minut lisäämään tänne videon Simonin kissasta ja joulukuusesta.

Tuntematon sotilas opettelee suomenkieltä

2011-12-08T14:28:00.000+02:00

Luin itsenäisyyspäivänä merkillisen kirjan sotilaasta, joka oli menettänyt kielensä ja muistinsa. Hän ei tiennyt kuka on ja mistä on kotoisin. Hän oli tuntematon niin itselleen kuin muillekin. Hänet löydettiin pää murskana Triestestä syyskuun 10. päivä 1943. Hänet otti hoitoonsa neurologi Petri Friari, joka työskenteli lääkintäupseerina saksalaisessa sairaalalaivassa.

Petri Friari oli paennut Suomesta äitinsä kanssa vuoden 1918 tapahtumien jälkeen, kun hänen isänsä, yliopiston professori ja vakaumuksellinen sosialisti, oli pidätetty ja viety vankileirille eikä hänestä sen koommin kuultu mitään. Petri Friari päätteli, että mykän sotilaan täytyy olla suomalainen, koska hänen merisotilaan takkinsa kauluksen sisäkäänteeseen oli ommeltu valkoinen puuvillakaistale, jossa luki: Sampo Karjalainen. Miten suomalainen merisotilas on joutunut jatkosodan aikana Triesteen, minä ihmettelin. Mutta ei kaiken tarvitse olla kirjaimelllisesti totta, kun kyseessä on fiktio.

Fiktion kirjoittaja on italialainen Diego Marani. Kirja ilmestyi vuonna 2000 nimellä Nuova grammatica finlandese ja tänä vuonna englanniksi nimellä New Finnish Grammar ( Uusi suomen kielioppi). Se sai loistavat arvostelut englantilaisessa laatulehdistössä, nousi The Guardianin best-seller listalle, kulttikirjan maineeseen ja vuoden parhaiden käännöskirjojen joukkoon. Ilman sosiaalista mediaa minulta olisi jäänyt tietämättä, että kirja on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2003 nimellä Sotilas ilman menneisyyttä ( suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Suomessa Maranin kirja jäi vähälle huomiolle. Kenties lukijat vieroksuivat suomalaisuuden mystifiointia, Kalevalan ansiosta kun olemme saaneet noitien ja shamaanien maineen. Mutta ulkomaalaisille lukijoille suomalainen mytologia on kiehtovaa eksotiikkaa.

Romaanin kehyskertomuksessa Petri Friari matkustaa sodan jälkeen Suomeen ottamaan selvää "Sampo Karjalaisen" kohtalosta. Hän hän löysi Sampon käsikirjoituksen "eräästä matka-arkusta Helsingin sotilassairaalasta. Arkussa oli lisäksi merimiestakki, nenäliina, johon oli kirjailtu alkukirjaimet S.K. kolme kirjettä, Kalevala sekä tyhjä Koskenkorvapullo. Käsikirjoitus oli kirjoitettu ontuvalla, yksinkertaisella, kielioppivirheitä vilisevällä suomenkielellä..." Hän jalostaa käsikirjoituksesta lukukelpoisen tekstin, josta käy selville, mitä Sampolle tapahtui Helsingissä jatkosodan aikana.

Tyhjä Koskenkorvapullo oli peräisin vaasalaiselta sotilaspastori Olof Koskelalta, joka opetti Sampolle Koskenkorvan juomisen lisäksi suomen kieltä ja Kalevalan mytologiaa Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n) hengessä. Hänen ryssävihansa oli aitoa. Italian "russolla" ja englannin "Russianilla" ei ole yhtä negatiivista merkitystä kuin suomenkielen ryssällä. Mahtaneeko niistä kielistä löytyä vastinetta "ryssälle." Mistähän naftaliinista kirjailija Marani on vetänyt esiin Koskelan kaltaisen henkilöhahmon. Koskelan paatos oli varmaan tavallista siihen maailman aikaan. Hänen kielifilosofiansa oli tällaista:

Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.

Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti. Mutta puhuminen on vaikeampaa. Häntä hävettää, kun häntä luullaan ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi. Tohtori Friari, joka lähetti hänet Suomeen muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti, etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja kuunnelkaa sydäntänne. Teidän on rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen sanovan."

Sampo tapaa lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis rakastumaan häneen. Mutta Sampo torjuu rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."

Luultavasti Sampolla oli menneisyydessä jokin pahasti epäonnistunut rakkaussuhde, koska hänen ruumiinsa reagoi noin voimakkaasti. Hänen tunnemuistinsa ei ollut kadonnut. Vaikka hän ei muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan: "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi hänen pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä. [...] Kaikki tuo etoi minua."

Marani on kirjoittanut surullisen tarinan sotilaasta, joka oli vaelsi Helsingissä etsimässä menneisyyttään. Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni." Hän löysi Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa, mutta perhe ei tunnistanut häntä eikä hän perhettä. Kaupunki ja sen ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän ei löytänyt pienintäkään vihjettä, ei tuoksua, ei hajuakaan menneisyydestä.

Sotilaan yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä ei tuntunut keksityltä, vaan koetulta. Se kosketti minua tunteen tasolla ja sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä näin unta, että polkupyöräni oli varastettu. Etsin metroasemaa päästäkseni kotiin, mutta kukaan tiennyt missä se on, eikä osannut neuvoa minua. Olin aivan eksyksissä ja olo oli painostava. Mitä minulta on hukassa? ajattelin herättyäni.

Jed Martinin kamera

2011-12-03T17:30:00.000+02:00

Kuvassa on boulevard Vincent Auriolin supermarket, josta Jed Martin osti päivittäistavaransa. Hän valokuvasi Michelinin tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia. Sain häneltä idean valokuvata Googlen katunäkymiä (street views), kun virtuaaliflaneerasin katuja pitkin Pariisin 13. kaupunginosassa. Rajasin ja käsittelin katunäkymiä Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä on iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei ole kovaa kuumetta, sillä voi tehdä kaikenlaista hauskaa.

Jed Martinilla oli ateljeeasunto boulevard l'Hôpitalilla. Näkymä ikkunasta oli hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka hänen mielestään olivat Pariisin arkkitehtuurissa ehdottomasti parasta."

Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa Place des Alpes. Vasemmalle kaartuu avenue Stephen Pichon, jolla sijaitsee hotelli Ibis. Nukuin siellä hyvin kymmenkunta vuotta sitten. Hotellissa eivät humisseet ilmanvaihtolaitteet ja katu oli hiljainen. Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin espressolla. Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit, samanlaisia taloja on Helsingissäkin.

Jed Martin löysi Michelinin tiekarttojen kauneuden tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla isoäidin hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä ostamaan tiekartan. Levittäessään kartan auki hän sai niin suuren esteettisen ilmestyksen, että alkoi vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000." Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja uppoutui Michelin-karttojen maailmaan eikä puoleen vuoteen käynyt muualla kuin Hyper Casinossa.

Jed oli valmistunut Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut koulun jälkeen elantonsa tuotekuvaajana. Hän  ei ollut vielä "kunnon taiteilija," ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes entisiä opiskelutovereistaan. Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän hämmästyi, kun sai kutsun yhteisnäyttelyyn. Hän lähetti näyttelyyn valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä.   Luultavasti hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas sattuma olisi johdattanut näyttelyn avajaisiin Michelinin nuorta tiedottajaa. Nainen oli oikea taivaan lahja. Hän järjesti Jedin esikoisnäyttelyn yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean hoitamaan näyttelyn tiedotusta. Todella erinomainen tiedottaja: avajaisissa oli satakunta tärkeätä ihmistä ja Le Monden arvostelija. Jed löi itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu, toisin sanoen hänellä oli taustalla osaavat ammattilaiset, joita ilman ei mikään läpimurto onnistu. Näyttely oli menestys, arvostelijat ylistivät ja työt kävivät hyvin kaupaksi. Jopa Michelinien tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!

Esikoisnäyttelyn jälkeen Jed ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi. Niin taiteilijalle käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi Franz Tellerille, galleristille joka halusi ryhtyä hänen edustajakseen - ja ryhtyikin koska luotti intuitioonsa. Kymmeneen vuoteen Jedista ei kuulunut mitään. Hän liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin. Hän hylkäsi valokuvataiteen ja siirtyi vanhanaikaiseen öljyvärimaalaukseen. Hän osti Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet" sisältävän rasian, joka sisälsi 12 öljyväriputkiloa , siveltimiä ja tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa maalaustaiteeseen."

Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi maalata Yksinkertaisten ammattien sarjaa, joka teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan. Sarjan maalaaminen kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään boulevard l´Hôpitalin ateljeessa näyttämättä taulujaan muille kuin Franz Tellerille, joka uskoi, että kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut sunnuntaimaalariksi. Kunpa jokaisella taiteilijalla olisi sellainen galleristi, joka uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt! " On aika pitää näyttely," sanoi Franz kun sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä työtä, mutta jossakin vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."

Sarjasta puuttui vain yksi maalaus: Michel Houellebecqin muotokuva. Houellebecq oli aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua mallina. Jed vakuutti, että mallina istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu. Nykyään otetaan valokuvia ja tehdään muotokuva niiden perusteella. Sivumennen sanoen minusta se on huono menetelmä. Jotain ainutkertaista katoaa. Se on taiteilijan ja mallin yhteys. Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva onnistu.

Jed matkusti Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa Houellebecq asui siihen aikaan. Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin NIKON D3X:ää. Koska tiesi Houellebecqin vihaavan valokuvaamista, hän osti pienen vaarattoman näköisen Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka valmisasetuksissa oli muun muassa toiminnot: "Ilotulitus," "Uimaranta," "Vauva1" ja "Vauva2." Jed ihmetteli, miksei toiminnoissa ollut esimerkiksi "Vanhus1" ja "Vanhus2. Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta. Hän totesi, että ehkä laitetta ei ole tehty häntä varten.

Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen on Samsung ZRT-AV2 ja paljonko se maksaa. Samsungin sivustolta ei löytynyt sitä mallia. Houellebecq oli kenties ollut oikeassa sanoessaan Jedille, että vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan uudella tuotteella? Hän oli surrut sitä, että hänen lempituotteensa olivat kadonneet kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel Legend -maihinnousutakki. Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia. Chileläisellä punaviinillä lienee osuutta kyyneliin.

Minua ilahdutti kun Houellebecq otti puheeksi Georges Perecin romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat). Kirja kertoo 60-luvulla eläneen nuoren parin tavarataivaasta. Se on vallan viehättävä kirja, joka pitäisi saada suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."

Tein Google-haun, mutta en löytänyt Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Ehkä sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin Houellebecqin mielessä. Se on fiktiivinen esine samoin kuin henkilö Jed Martin on fiktiivinen henkilö.   Tosin Paris Match -lehti harjoitettuaan tutkivaa journalismia väittää, että "Jed Martin existe, nous l'avons rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me olemme tavanneet hänet!).

Michel Houellebecq voitti viime vuonna romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs)   Goncourt-palkinnon. Tänä syksynä romaani ilmestyi suomeksi. Sain sen kirjastosta jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole suomalaisten lukijoiden suosiossa. Kenties hänen vinoa huumoriaan ei ymmärretä. Suomalaiset pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista. Hänellä on ihmisvihaajan maine. Siihen maineeseen nähden hän kuvaa suorastaan hellästi Maaston ja kartan henkilöitä, jopa rikoskomisario Jasselinia joka joutuu selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi Michel Houellebecqin? Menemättä juonipaljastuksiin kerron vain, että Jedin maalama muotokuva koitui Houellebecqin kohtaloksi. Se oli viimeinen maalaus minkä Jed ikinä teki. Sen jälkeen hän loi 30 vuotta pääteostaan. Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa," kuten hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia, Panasonicin puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen omituiset videogramminsa kuuluvat nykyään Philadelphian MOMA:n kokoelmiin. Tuohon tietoon ei ole luottamista, koska H. on epäluotettava kertoja, mikä selvisi minulle etsittyäni netistä turhaan Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Mutta ei epäluotettavuus minua haittaa, nautin hänen taiteilijakuvauksestaan ja oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.

Huimaus.Tunne

2011-11-21T17:14:00.001+02:00

Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja Trebizondin ruhtinatar.

Sant'Anastasian kirkko. Verona.

Kuvan lähde: Web Gallery of Art.

Näinä pimeinä marraskuun päivinä haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa. Kun en pääse matkustamaan ( syy: rahapula), luen matkakirjoja. Jonotan kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä on Peter von Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne; po. Tunteet), mutta syystä tai toisesta Tunteet ovat pudonneett pois niin suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä. Se on vain Vertigo.

Luen Sebaldia hitaasti. Haluan asua hänen kirjassaan kauan ja nauttia hänen kerronnastaan. Kirjassa on neljä lukua, neljää matkaa, joista kolme matkaa Italiaan ja neljäs matka Saksan ja Itävallan rajalla sijaitsevaan W:n kylään, jossa kertoja on elänyt yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald syntyi vuonna 1944 Wertachin kylässä, Baijerin Schwabenissa, lähellä Itävallan rajaa.

Minä luulin, että Huimauksen minäkertojan nimi on W.G Sebald. Mutta sivulla 110 minäkertoja ilmoittaa kirjoittautuneensa veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer. Ensimmäinen ajatus oli: mitä, matkustaako Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus: tämähän on fiktiota! Olin hieman pettynyt, minusta kun oli tuntunut, että kaikki mitä minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut todelliselle henkilölle, johon minun oli helppo samaistua. Samalla tavalla olen harhaillut päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja seuraani ovat lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden," kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut puistonpenkeillä, ollut päiväkausia puhumaton ja kykenemätön nousemaan yhteenkään julkiseen kulkuvälineeseen ja etsinyt tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle." Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita, jotka sivumennen sanoen ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle. Pöydän saa jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven vierestä, ja palvelu on yliolkaista.

Marraskuun alussa vuonna 1980 minäkertoja päättää matkustaa Veronaan Pisanellon freskon takia. (Yllä on kuva freskosta, sen oikeasta puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi Veronassa kolme päivää ja paneutui tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi luopua kaikesta muusta ja vain katsella. Kolmannen päivän iltana hänet valtasi outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla yhä huonompi olo. Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta en pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."

Kertojan saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa, jonka oireita voivat olla pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys, todellisuudentajun katoaminen, sekavuus, hikoilu, ahdistus ja jopa paniikki. Syndrooma on sanut nimensä Stendhalin mukaan, hän kun sai Firenzessä yliannostuksen taiteesta. Sebald ei mainitse syndroomaa, ei edes kirjan ensimmäisessä luvussa, joka kertoo Stendhalin eli Henry Beylen rakkauksista Beyle opiskeli nuorena rakuunana rakkautta Italiassa ja palasi sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa sen paremmin sopisikaan rakkauden oppiin! Seurauksena opintomatkoista oli kuppa, mutta myös teos Rakkaudesta, jota opiskelin innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.

Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty epäolennaisena Huimauksen suomen- ja englanninkielisestä nimestä. Rakkausteema toistuu kirjan kolmannessa luvussa, jossa tohtori K. eli Kafka soutelee Garda-järvellä tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä. Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."

Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle souteli Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta. Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta."

Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi vuonna 1990, kun Sebald oli kypsässä 46 vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa minäkertoja nousee vuorelle ja näkee Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla. Kirjan alussa Henry Beyle näkee unta Moskovan palosta. Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia liekkejä.

Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001), palaa Luzernin asema ja minäkertoja tuntee kauheata syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt tulipalon. Minä luin Austerlitzin vuonna 2003 ja se kosketti minua ensi sivuilta alkaen, joilla Sebald kertoo hellyttävästi eläintarhan pesukarhusta, joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin toivoen että moinenkaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästämaailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”

Olen kirjoittanut Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.

Muuan rakastunut mies

2011-11-12T12:13:00.001+02:00

Saksan kansallisrunoilija, salaneuvos Goethe maalari Johan Joseph Schmellerin ikuistamana vuonna 1825. Goethe täytti sinä vuonna 76 vuotta. ( Lähde: Harenburg Literatur Tageskalender). Komea, suoraselkäinen mies, sydämeltään ikuinen nuori. "Nerokkaat luonteet kokevat nuoruuden yhä uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.

Martin Walser kirjoitti Goethen viimeisestä rakkaudesta romaanin Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen, Lurra Editions, 2011). Kirja on viehättävän vanhanaikainen ulkoasua myöten. Sivujen välissä on ohut punainen nauha, jota voi käyttää kirjanmerkkinä. Sellaisia nauhoja ei nykykirjoissa enää näe, eivät ne sopisi tyyliin. Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska ne eivät putoile sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.

Goethen viimeinen rakkaus oli 19-vuotias Ulrike von Levetzow. Hän tunsi tytön entuudestaan - hän kuului tytön äidin Amelien ihailijapiiriin. Rakkaus syttyi Marienbadin kylpylässä kesällä 1823 ja kohta siitä tiesi koko Saksa. Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään."

Ulrike ei rakastunut Goetheen, mutta häntä imarteli kuuluisan miehen seura. Walserin romaanissa hänen seurustelunsa Goethen kanssa on sosiaalisesta peliä, kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä. Hän on rakkauden kohde, yksi monista Goethen pitkän elämän aikana. Goethe rakastui joka seitsemäs vuosi. Oli melkoisen sattumanvaraista kehen hänen rakkautensa kiinnittyi, kun hän oli luomisen ja rakastumisen tilassa. Rakkaus palveli hänen runouttaan muuta tarkoitusta sillä ei ollut. Kun luomisvaihe oli ohi, rakkaus haihtui.

Goethe kosi Ulrikea. Puhemiehenä toimi Weimarin suurherttua. Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde kesti 49 päivää ja sen seurauksena syntyi Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle. "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig Goethen elegian syntyä kirjassaan Ihmiskunnan tähtihetkiä.

Marienbadin elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin. Otto Lappalainen on ollut mahdottoman tehtävän edessä, kun on joutunut suomentamaan elegian. Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus ovat kadonneet. Elegia on vain kalpea aavistus siitä mitä Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja tummumisesta." Mahtaako Suomesta edes löytyä nykyään runoilijaa, joka osasi kääntää Goethea kadottamatta tunnetta?

Nostan hattua (symbolisesti) Lappalaisen käännösyritykselle ja Lurra Ediotinsille, joka on ottanut kustannusohjelmaansa Walserin kirjan, niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin. Tuskin olisin kirjaan tarttunut, ellen olisi kuudentoista iässä rakastunut Goethen Faustiin. Siis ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea. Vieläkin muistan Faustin säkeitä ulkoa. Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti. Minusta oli tyhmää tehdä itsemurha rakkauden takia. Siihen aikaan kukaan ei lukenut Goethea, hän oli auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat muodissa. En voinut puhua Faustista kenenkään kanssa, ettei minua olisi syytetty erikoisuuden tavoittelusta.

Minun oli vaikea lukea Walserin kirjaa puhtaasti romaanina. Olisin halunnut tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta! Goethe kirjoitti siitä. Vai oliko se sittenkin Walser?) Fiktiossa voi ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi laittaa Goethen laulamaan mustasukkaisuuden tuskissa Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää." Tosiasiassa Schubert ei ollut romaanin tapahtuma-aikaan vielä säveltänyt tuota Goethen runoa. Tai voi lähettää Marienbadin elegian Ulrikelle, vaikka todellisuudessa Ulrike sai elegian vasta Goethen kuoleman jälkeen.

Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser onnistuu kuvaamaan vanhan Wetherin rakkauden kärsimyksiä niin sisäistyneesti kuin olisi kokenut samat kärsimykset itse. Kenties olikin. Hän kirjoitti romaaninsa lähes kahdeksankymppisenä.

Walser suhtautuu kansallisrunoilijaan lempeällä ironialla, toisin kuin Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli viime vuonna kirjallisuuden Finlandia-edokkaana. Kun tulee kyllin vanhaksi on varaa olla lempeä jopa kansallisrunoilijalle.

Torstai on toivoa täynnä

2011-11-11T02:23:00.001+02:00

Eilen oli torstai ja kirjallisuuden Finlandia- ehdokkaat julkistettiin. Kuvassa heistä kaksi: Rosa Liksom ja Laila Hirvisaari Akateemisessa kirjakaupassa.

Olen tilannut Rosan Finlandia- ehdokaskirjan Hytti nro 6:n kirjastosta joitakin viikkoja sitten. Olen jonotuslistalla sijalla 31/287, joten toivoa on että saan hänen kirjansa luettavakseni ennen joulua. Se on toinen kahdesta ennakkosuosikistani voittajaksi. Toinen on Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.

Kristina Carlson signeeraa Akateemisessa kirjakaupassa Williamiin päiväkirjaa, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin.

Kolme muuta Finlandia-kilpailuun valittua ovat: Eeva-Kaarina Arosen Kalliorumpu, Laura Gustafssonin Huorasatu, Jenni Linturin Isänmaan tähden. Ja Laila Hirvisaaren ehdokaskirjan nimi on Minä, Katariina.

Ajat ovat muuttuneet. Kaikki ehdokaskirjat ovat tänä vuonna naisten kirjoittamia. Ainakin yksi mies on jo pahastunut moisesta "kulttuurin rappiosta." Täältä voi lukea perustelut pahastumiselle.

Valokuvatorstain 224. haaste on torstai.

Lapsuudenkoti

2011-11-03T12:35:00.000+02:00

Nenetsilapsia kotinsa edessä Jamalinmaalla.

Ja kodissa on äiti, nenetsikirjailija Anna Nerkagi.

"Koti oli maailman keskus, ei maantieteellisessä - tai: ei yksinomaan maantieteellisessä - vaan myös metafyysisessä mielessä." ( Merete Mzarella. Täti ja krokotiili. Suom. Kaarina Ripatti, 1995).

Valokuvatorstain 223. haaste on koti.

Miehen vastoinkäymisiä

2011-11-01T15:27:00.002+02:00

Romuald Hazoumè. Simpukka-Bob. Ars11.

Miehen vastoinkäymiset alkavat, kun mies menee naimisiin. " Naimisiinmeno muistutti pakollisen liikennevakuutuksen ottamista," mies muistelee. Häntä ei suhteen rekisteröinti alunperinkään innostanut, mutta nainen sai puhuttua ympäri: "Yhteinen veroilmoitus, saadaan enemmän palautuksia," nainen perusteli.

Naisen mielestä mies on luuseri, kun se istuu kotona, kirjoittaa tietokoneella runoja ja parantelee työkseen firmojen kotisivuja sekä hoitaa lapset sillä aikaa kun nainen tutkii "miesten vekottimia" sairaalassa. " Sinä painut töihin, alat painaa Miesten töitä ja saada Miesten palkkaa ja rupeat elättämään perhettäsi kuin Mies!" nainen patistaa.

Mies saa töitä karjatilan paimenena. Lehmät karkaavat kylän kaalipeltoon ja syövät kaikki kaalit. Mutta mies ylennetään traktoristiksi. Kuukauden kuluttua sekin ura romahtaa, kun hän sohaisee traktorilla heinävaraston pääkatkaisijaa ja viisikerroksisen talon kokoinen varasto palaa poroksi puolessa tunnissa.

Miehen vaimo on aikamoinen pakkaus. Sen lisäksi että hän on shoppailuhullu - kuten sivumennen sanoen lähes tulkoon kaikki virolaisnaiset Neuvostoliiton romahduksen jälkeen - hän juo niin, että silmillä on nakit " kuin konalan norsulla. " Sellaista sanontaa en ole ennen kuullut. Ehkä se on suomentaja Hannu Oittisen luovan mielikuvituksen tuotetta. Olisi hauska tietää, mitä ilmaisua Olavi Ruitlane on käyttänyt alkuteoksessa Nainen.

Miehellä oli totisesti kestämistä avioliitossaan. Mutta ei miehen elämä pelkää helvettiä ole. Naiset auttavat häntä kestämään. "Hääyön jälkeen minulle kehittyivät suhteet Kiihkeään naiseen, Nuoreen naiseen, Tyttölapseen ja Vielä jokuseen naiseen," mies tunnustaa. Avioliiton loppupuolella kuvioihin ilmestyy Pikkuvaimo, jolta mies saa niin paljon voimia, että pystyy riuhtaisemaan itsensä irti epätyydyttävästä liitosta. Pikkuvaimo on täysin erilainen kuin aviovaimo.

"Pikkuvaimo ei huutanut koskaan vaan jopa puhui niin hiljaisella äänellä, että keskustelumme muistuttivat enemmän hiljaisuutta kuin puhetta. Ja minut nähdessään hän ilahtui joka kerta. On hyvin erikoinen tunne kun ymmärtää Naisen tahtovan sinua vain siksi että olet Mies. Ilman turhia krumeluureja."

Pieneen kyynisyyteen taipuvaisena naislukijana ajattelen, että mahtavatko miehen vastoinkäymiset olla ohitse. Entäpä jos Pikkuvaimossa tapahtuu muodonmuutos, joka on niin yleinen avioliitoissa ja Pikkuvaimo alkaa huutaa ja esittää vaatimuksia eikä enää ilahdu, kun mies ilmestyy kotiin ryyppyreissuilta.

Kun luin Ruitlanen pientä romaania, mieleeni tuli J. P. Donleavyn Holtiton mies, jonka luin kuusikymmentä luvun lopussa. Olin tunnistavani Ruitlanen kirjassa samansukuista veijarihenkeä ja mustaa huumoria. Donleavyn kirjasta on tosin niin kauan että muistikuva on hämärätynyt. Pitäisi vertailun vuoksi lukea se uudestaan, mikäli sitä enää kirjastosta löytyy.

Olavi Ruitlane Helsingin kirjamessuilla. Myöhästyin tilaisuudesta, jossa hän puhui Naisesta. Kuulin vain loppuosan. Hän kysyi, mikseivät miehetkin saisi kuvata tunteitaan. Että ei se ole naisten yksinoikeus.

Kenties hän oli jo puhunut kirjansa syntyprosesssista. Hän ajatteli ensin tehdä interaktiivisen romaanin ja perusti sitä tarkoitusta varten blogin, jossa hän kertoi avoimesti omasta avioeroprosessistaan ja yksityiselämästään. Hän toivoi että miehet kertoisivat blogissa omista kokemuksistaan. Jostain luin, että hänen bloginsa joutui oikeuskäsittelyyn ilmeisesti siksi, että se loukkasi intimiteettisuojaa. Oikeuden päätös pakotti hänet sulkemaan blogin. Olisin halunnut kysyä pitääkö se todella paikkansa, mutta yleisöllä ei ollut mahdollisuuksia esittää kysymyksiä.

Identiteetti

2011-10-29T22:05:00.000+03:00

Syysilta Kalliossa.

Tiedoksi uusille lukijoille: Tämä on Bloggerin dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa saat näkyviin koko kirjoituksen. Yläpalkista voit valita millaisessa näkymässä haluat katsella blogiani. Jos pidät enemmän perinteellisestä näkymästä, liitä osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava koodi: /?v=0 (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman välilyöntejä).

Bloggerin dynaaminen näkymä on ollut käytössä vajaan kuukauden. Sitä kehitetään kaiken aikaa. Minä kaipaan Magazine- näkymän "Lue lisää" - painiketta, joka avaa koko kirjoituksen. Lukuisat bloggaajat toivovat sivupalkkien gadgetteja (blogrollia jne.) takaisin. Kehitystyö jatkuu, kaikki tuleee ajallaan. Ja nyt otsikon lupaamaan asiaan.

Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä ennen kuin heidät karkoitettiin kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja vapaa-ajattelija, kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia. Hän toimitti elintarvikkeita pietarilaisille. Pietarilaiset haukkuivat inkerinsuomalaisia tšuhniksi. Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan. Tiedä häntä. Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää tuoneet toreille maitoa, voita, kananmunia ja muita elintarvikkeita.

Inkerin kulttuuriseuran järjestämän taideillan jälkeen mietin jälleen kerran inkerinsuomalaista identiteettiä. Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he pitävät matalaa profiilia ja peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät edes taiteilijat tuo itseään suuremmin esille, ovat vaatimattomia, toisin kuin karjalaiset, jotka osaavat ottavat tilan itselleen, kun inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä. Isäni ei tosin noihin vaatimattomiin kuulunut.

Identiteetin muodostumiseen on varmaankin vaikuttanut lutherinusko, joka suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli paha joutua silmätikuksi. Niinpä inkerinsuomalaisista kehittyi nöyrää ja vaiteliasta kansaa, joka ei tunteitaan paljastanut niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti. Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi ollut.

Aika ja paikka ovat muokanneet inkerinsuomalaisten identiteettiä. He ovat eläneet venäläisen valtaväestön keskuudessa tyhminä ja halveksittuina tšuhnina. Stalinin aikana heitä vainottiin. He eivät uskaltaneet käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi.

Minun identiteettini ei voi olla inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä. Kipupiste identiteetti kuitenkin oli lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua ryssäksi.

Lisää inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.

Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa

2011-10-28T16:10:00.000+03:00

Kirill Alanne. Katajanokka 1995.

Kävin eilisiltana Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä taideillassa. Kriitikko Otso Kantokorpi johdatti inkeriläisen taiteen ytimeen, mutta minulta jäi ydin kuulematta, koska myöhästyin tilaisuudesta.

Tapasin taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan, kun Eila Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi Kilven runosta säveltämänsä laulun karjalankieleksi. Opin, että karjajalankielessä rakastaminen on suvaitsemista. Eeva kertoi, että äitini taulu on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua. Taustalla näkyy osa Nikolai Gulin asetelmasta ja osa Inkerin kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."

Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.

Lisää inkerinsuomalaisten maalauksia löytyy kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja minun Picasa-albumistani.

Kun katselin värikkäityä maalauksia mieleeni tuli inkeriläistaustainen kuvanveistäjä Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä). Olisikohan taustalla ollut vaikutusta hänen värikkäisiin puuveistoksiinsa?

Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.

Photo: Heikki W. Virolainen

PS. Lue myös Otso Kantokorven blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?

Kummitustalo

2011-10-27T22:02:00.000+03:00

Valokuvatorstain 222. haaste on kummitustalo. Kävin tänään kuvaamassa Villa Furumoa, joka on muuttunut kummitustaloksi. Se paloi toukokuussa ja sen mukana paloi yksi talon asukas.

Kaksi vuotta sitten Valokuvatorstain haaste oli autio. Vastasin haasteeseen blogikirjoituksella: Kaikki ovat lähteneet Villa Furumo näytti silloin tällaiselta:

Herrasväki Donner oli istunut tuolla terassilla sata vuotta sitten juomassa iltapäiväkahvia ja -grogeja. Nyt terassin kaidepylväät olivat sikinsokin pihalla kuin kaatuneet keilat.

Rakensin pienen installaation ennen kuin lähdin Villa Furumon pihalta.

Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

2011-10-24T16:52:00.000+03:00

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender

"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen sänkykaverini oli William N. Tapasin hänet ensimmäisen kerran parisen kuukautta sitten. Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg), joka toi mieleeni erään kesällä kuolleen runoilijan. Tapaaminen ei ollut eroottisesti jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä on ikää yli 75 vuotta. Tuskinpa hänellä on ikinä ollut kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut naimisissa eikä hän pidä naisista eikä lapsista, ei sen puoleen miehistäkään. Mutta ei hän aivan vailla aistillisia nautintoja ole. Hän pitää hyvästä ruuasta ja muistaa mitä syötiin kymmenien vuosien takaisella juhla-aterialla. Minä en muista edes eilistä ateriaa. Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon yhteistä. Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä jäkäliä. Strindbergin Hullun päiväkirjan hän sentään oli lukenut, ranskaksi. Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli varhaisnuoruuteni suuria elämyksiä, kun näin sen Kansallisen suurella näyttämöllä. Mieleeni painui lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään." Hän palasi yhä uudelleen elämänsä pieniin ja suuriin nöyryytyksiin ja loukkauksiin. Eräs niistä oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten. Hän ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa," hän valitti useampaan kertaan. Se saattoi olla syy miksi hän jätti professorin viran ja lähti Pariisiin jäkälätutkijaksi.

"Loukkaukset kirjoitetaan muistiin näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma Muistikirjassaan, jota olen siteerannut aikaisemmin tässä blogissa (Déjà-vu), ja jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan ratkaisevan käänteen ja siksi ne talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella."

Enpä tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään. Mutta kirjan henkilönä hän ei ole lainkaan ikävä, vaan peräti antoisa tuttavuus kaikkine inhimmillisine heikkouksineen. En ole tavannut tiedemiehiä, mutta olen tuntenut vanhoja kirjailijamiehiä. Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä. He puhuvat mielellään itsestään ja saavutuksistaan ja valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta.

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N. päiväkirja. Se on hieno sanallinen muotokuva vanhan miehen sisäisestä mielenmaisemasta. Se ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Kannattaa hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin että voi nauttia siitä myöhemminkin ( sitten kun se on kadonnut kirjakaupoista eikä sitä divareistakaan enää saa). Minä laskin Williamin yöllä käsistäni ihaillen - ja täytyy myöntää, että myös pikkuisen kadehtien - sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.

Rauha - valmis ensi vuonna

2011-10-21T12:32:00.000+03:00

Kampissa rakennetaan rauhaa.

Kuvakooste Narinkkatorin työmaa-aidasta.

YK-viikon rauhankulkue Helsingissä 24.10. 2011. Kokoontuminen Narinkkatorilla klo 17.00. Kulkue lähtee klo 18.00. Reitti: Narinkkatori – Mannerheimintie – Aleksanterinkatu - Mikonkatu- Kaivokatu – Mannerheimintie – Narinkkatori-Freda– Kampintori.

Valokuvatorstain 221. haaste on rauha.

Kadonneita sivuja metsästämässä

2011-10-20T13:59:00.000+03:00

Netistä ei mikään katoa, ei milloinkaan, eivät edes ne kirjoitukset, jotka on omakätisesti poistanut. Niin sanotaan. Eri asia on, miten sieltä löytää hukassa olevat sivut. En usko, että kukaan työnantaja rupeaa kaivamaan esiin vuosia sitten kirjoitettuja juttuja, niin paljon aikaa ja vaivaa kuluu etsimiseen.

Parisen vuotta sitten Yahoo lakkasi ylläpitämästä Geocities-palvelinta, jossa minulla oli englanninkieliset kotisivut. Niistä oli hyötyä, koska ne sisälsivät käännösotteita kirjoistani. Ne katosivat netistä kuin Kankkulan kaivoon ja minua harmitti vietävästi, etten pelastanut niitä ajoissa. Sivuilla oli mm. The Clown, jonka Aleksandar Hemon löysi antologiaansa Best European Fiction 2011, (jota olen mainostanut Kirjailijan päiväkirjassa jokin päivä sitten). Hemon ei löytänyt tekstiä sattumalta, vaan Dalkey Archive Pressin väki tiesi mistä tekstejä löytyisi, koska olin "heidän kirjailijansa."

Luulin, että ne sivut ovat iäksi kadonneet, mutta viime viikolla kun Googlasin omaa nimeäni, löysin sattumalta kadonneen Publications - sivun ja sitä kautta osasin mennä uudelle Geocities-sivustolle, jonka arkistosta löytyivät muutkin sivuni. Perustin Googlen sivustoille englanninkielisen kotisivun ja siirsin sivut sinne.

Tiedoksi Bloggerin bloginpitäjille

Viime maanantaina Blogger ilmoitti Buzzissa, että hallintapaneelin käyttöjärjestelmä päiviteään uuteen asuun kahden viikon kuluttua. Se koskee kaikkia blogeja. Ettei muutos tulisi täytenä yllätyksenä, kannattaa kokeilla uutta systeemiä jo nyt. Vanhaan systeemiin voi palata vielä jonkin aikaa ennen kuin Blogger siirtyy lopullisesti uuteen käyttöjärjestelmään.

Olen harjoitellut uuden systeemin käyttöä. Eniten minua ihmetyttävät Bloggerin tilastot. Pitävätkö ne ollenkaan paikkansa ? Tilaston mukaan katsojia oli käynyt blogissa eilisen päivän aikana 670. Maakohtaisen tilaston mukaan Yhdysvalloista oli 470 katsojaa, Suomesta 297 ja muista maista 33, yhteensä 800 katsojaa. Tekstikohtaisen tilaston mukaan suvuja oli katseltu 102 kertaa. Epäilen suuresti, että tilastot valehtelevat. Yhdysvalloista tulee enemmän katsojia kuin Suomesta! Sama juttu melkein joka päivä.

Olen muuttanut sivun näkymää, niin että se avautuu Classical näkymänä, jossa juttu näkyy kokonaisuudessaan. Ei tarvitse klikkailla otsikkoa erikseen. Yläpalkista löytyvät näkymät: Flipcard. Mosaic, Snapshot. Magazine, Sidebar ja Timeslide -näkymät, joista blogin lukija voi klikkaamalla valita näkymän. Magazine ja Timeslide näkymässä voi lukea vanhoja blogitekstejä otsikkoa klikkaamalla. Flipcard, Mosaic ja Snapshot ovat kuvanäkymiä. Kuvia klikkamalla saa tekstin esiin.

Vanhaan blogimalliin voi palata klikkaamalla http://akonkka.blogspot.com/?v=0 Minkä tahansa uudenmallisen blogin url-osoitteen perään voi lisästä tämän koodin /?v=0 ( ilman välilyöntejä) niin se muuttuu vanhanmalliseksi. Vanhassa mallissa blogirulla toimii kuten ennenkin. Siitä näkee mitkä blogit milloinkin ovat päivittyneet.

Déjà-vu

2011-10-17T21:00:00.001+03:00

Me soikeissa peileissä matkustamme

ja taustan näemme itsessämme,

sen tiedämme ennenkin kokeneemme.

Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain neljä déjà-vu -kokemusta elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui Marina di Ravennan metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen tuntemus, että olen ollut täällä ennenkin ja että jotain merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Seuraava tapahtui kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla. Järkeilin, että olen nähnyt saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se tuntuu "jo nähdyltä," mikä on déjà-vun sananmukainen käännös.

Vietin talven 2001 Usèzissa, pienessä etelä-ranskalaisessa kaupungissa. Siellä minulla oli kaksi déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla rakennetun talon kierreportaissa ja toinen Euren laaksossa. Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset kierreportaat unessa. Jos aika on spiraali, niin mikseipä alitajunta näkisi välähdyksiä tulevaisuudesta, minä ajattelin.

Euren laakson kokemuksen liitin Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna. Kalkkuinniemellä oli kaksi mäkeä, joiden rosoisten rinteiden välissä oli laakso. Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin Euren laakson rinteet. Ehkä siksi laakso tuntui niin tutulta. Tai kenties siellä tuoksui samalta kuin Kalkkuinniemellä. Voi olla, että hajuaisti herätti elämyksen, että olen ollut täällä ennenkin. Hajuaistin muistoja on vaikea järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin déjà-vu kokemuksiini on liittynyt voimakas onnentunne - ikään kuin olisin palannut johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi minua kummastutti, kun luin Douwe Draaisman Muistikirjasta, että déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on hollantilainen psykologian historian professori. Häntä kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa. Hänen mukaansa omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen ei ole jäänyt juuri mitään ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?" Näihin ja moniin muihin muistamisen ilmiöihin hän etsii vastausta Muistikirjassaan. Se on insipiroiva kirja johan varmaankin palaan myöhemmin.

Minua viehättää Muistikirjassa, se että Draaisma viittää usein kaunokirjallisuuteen. Hän aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla Dickensin David Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen jälkeen David miettii:"Olemme kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu elämyksiä? Millaisissa olosuhteissa ne ovat välähtäneet tajuntaa?

Pistekirjoitusta

2011-10-15T21:42:00.004+03:00

"pilviä, paljon pilviä."

(klikkaa kuvat isommiksi)

"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele,"

Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”

PS. Voit vaihtaa vanhaan näkymään tästä linkistä.

Kirjailijan kissa

2011-10-11T14:16:00.001+03:00

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus alempaa). Valokuvannut Anne de Brunhoff. Kuva löytyi sivustolta Writers and Kitties. Sieltä löytyy muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen. Sinne voi lähettää kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.

Luen Perecin romaania Elämä Käyttöohje sillä silmällä löytyisikö sieltä kissoja. Tähän mennessä olen löytänyt yhden kissan sivulta 74. Se oleilee herra Smautzin huoneessa. Smautz on omalaatuisen miljönääri Percival Bartleboothin kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja hovimestari. Näin Perec kuvailee kissaa:

"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...] "Valkoinen kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin vieraaksi. Se tuli kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville Keynäs. Loki-Kirjat 2006).

Raportoin täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.

*Korjaus myöhemmin. Luotettava oulipolainen lähde kertoi , että Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan Duchat.

Ninni piirakkavuoassa päiväunilla. Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se tunkee nukkumaan. Se on lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan. Kesällä se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se rupesi hiertämään ja kiertämään näyttöruutua niin että en nähnyt kirjoittaa. Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen. Nyt se on joutunut laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu. Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.

PS. Voit vaihtaa vanhaan näkymään tästä linkistä.

Laiskuus

2011-10-10T12:56:00.002+03:00

Suosikkilaiskurini on Oblomov, Ivan Gontšarovin romaani päähenkilö. Laiskuus ei ole suuri synti, eivät laiskat jouda pahantekoon. Mutta Oblomoville kävi huonosti.

Tällä viikolla Valokuvatorstain haasteena on synti. Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka mukaan seitsemän kuolemansyntiä olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus, viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).

En muistanut, että Danten Helvetissä oli laiskureita, mutta siitä onkin jo kulunut melkein 30 vuotta, kun luin hänen eepoksensa. Piti lukea Helvetti uudestaan ja löytyiväthän ne sieltä. Ne olivat Bolognan hilpeitä munkkeja, jotka olivat laiminlyöneet hengelliset harjoitukset maallisten ilojen hyväksi, ja siitä syystä joutuneet helvetin kahdeksannen piirin viidenteen kuiluun, jossa heidän lisäkseen olivat myös tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on paha paikka.

Hilpeisiin munkkeihin verrattuna lihan himoon langenneilla, ylensyömäreillä ja ahneilla on lokoisat olot helvetissä. He oleilevat helvetin toisessa ja kolmannessa piirissä.

Ympäristörikolliset ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä. Samassa paikassa ovat myös ne, jotka ovat vahingoittaneet taidetta.

Siipä hengellisesti laiskat ovat Danten mukaan pahempia syntisiä kuin jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se kurja joukko, joka myy taivaan tavaraa rahasta.

Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa.

Sanoo Dante. Suomennos on Eino Leinon. Divina Commedia pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on lähes mahdotonta ymmärtää nykyisessä kieliasussaan. Selitysosasto olisi myös paikallaan, sillä nykylukijalla ei ole harmainta aavistuskaan keitä ne kaikki papit, prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee.

PS. Voit vaihtaa vanhaan näkymään tästä linkistä. ( jos haluat käyttää oikean sivupalkin blogrollia)

Tomas Tranströmer sai kirjallisuuden Nobelin, vihdoinkin!

2011-10-06T16:22:00.001+03:00

Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!

Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläville ja kuolleille (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila. Kokoelma sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990.

Hienoa, että runous palkittiin Nobelilla tämä vuonna - ja että voittaja on Tranströmer eikä Adonis. Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia. Kannattaa lukea. Koska Eläville ja kuolleille -kokoelmaa tuskin löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan tänne yhden runon kokonaisuudessaan.

Madrigaali

Sain perinnöksi pimeän metsän jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.

Kuvassa Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.

PS. Voit vaihtaa blogin vanhaan näkymään tästä linkistä.

Vaihtelua

2011-10-06T00:10:00.000+03:00

Olen keventänyt blogin sivupalkkia ja palannut toistaiseksi vanhaan epädynaamiseen näkymään. Näkymää pääsee vaihtamaan klikkamalla sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa Dynamic views. Sitten voi valita millaisessa muodossa blogia haluaa katsella. Minä pidän enemmän kyllä dynaamisista näkymistä. Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.

Kuvassa Laura Orelman tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.

Rakkaus on musta leijona

2011-10-04T16:25:00.000+03:00

Rakkaus tuli,

astui suonten ja lihasten sisään

kuin veri,

tyhjensi minut itsestäni

ja täytti ystävällä.

Jokainen osa minua

otti ystävän vastaan:

minulta nimi,

muu kaikki on häntä.

kirjoitti Mawlana Rumi (1207-1273) ja käänsi Jaakko Hämeen-Anttila. Runo on kokoelmassa Rakkaus on musta leijona. Nimiruno kertoo, että rakkaus vie unen, nälissään se laiduntaa rakastavien sydänverta. ”Se taittaa lempeänä matkaa vierelläsi ja vie sinut kohti paulaa, kun olet langennut se katselee sinua kauempaa. Se on tyranni, pelotan poliisi, kiduttaja, syyttömien ahdistaja. Ei ovela, ei hullu eikä viisas viisaudellaan vältä rakkauden paulaa.”

Rumin runossa mainittu ystävä oli Shams, kiertelevä dervissi ja mystikko, joka muutti Rumin elämän. Rumi oli islamilainen lainoppinut ja teologi, kunnon muslimi ennen kuin tapasi Shamsin. Rumin oppilaat tulivat mustasukkaisiksi ja Shams pakeni ristiriitoja. Mutta Rumi ei voinut elää ilman häntä ja lähetti poikansa hakemaan hänet takaisin. Heidän suhteensa kesti neljä vuotta ja päättyi äkillisesti. Eräänä iltana kesken kaiken talon takaovelle koputettiin, Shamsia pyydettiin ulos eikä häntä sen koommin nähty. On arveltu että Rumin mustasukkaiset oppilaat tappoivat hänet. Ennen Shamsin katoamista Rumi ei ollut kirjoittanut runoja. Kaipaus teki hänestä runoilijan.

Minä näin viikko pari sitten unta, että etsin Suomalaisesta kirjakaupasta runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli avuksi ja vei minut takahuoneeseen, jossa runoushylly oli.

Se näytti siltä, ettei sitä ole aikoihin järjestetty. Minulla ei ollut mielessä ketään erityistä runoilijaa, Katselin hyllyä ja ilahduin kun löysin alarivistä Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha ja repaleinen. Sen minä ostin. En muista paljonko se maksoi.

Heräämisen jälkeen ajattelin, että minun on ruvettava taas lukemaan Rumia, koska alitajunta suosittelee sitä. Minulla on kirjahyllyssäni Coleman Barksin kokoama The Essential Rumi, jota olen lukenut viimeksi 90- luvun puolivälissä. Minä olin siihen aikaan rakastunut. En tuntenut Rumin runoutta entuudestaan ( suufilaisista runoilijoista vain Hávez ja Omar Khaijam olivat tuttuja). Joku niistä nettiystävistä, joiden kanssa pelasin lasihelmipeliä unilla, suositteli hänen runojaan. Niin minusta tuli Rumin runouden ihailija, olisi voinut tulla suufilainenkin, jos Suomessa olisi ollut suufilaisia mystikoita. Ehkä heitä oli, mutta en törmännyt heihin.

Dynaaminen näkymä

2011-10-03T20:13:00.001+03:00

Kokeilen Bloggerin uutuutta nimeltä "Dynaamiset näkymät ( Dynamic Views)". Kokeile sinäkin. Valitse yläpalkista, haluatko katsella blogikirjoitusta joko Classic -, Flipcard-, Magazine-, Mosaic-, Sidebar-, Snabshot- tai Timeslide -näkymän. Voit kokeilla niitä kaikkia. Tämän blogin oletusnäkymä om Magazine. Klikkaa kuvaa tai otsikkoa, niin tekstisivu aukeaa. Sen lopussa on kommentointimahdollisuus.

" Dynaamisten näkymien" hyvä puoli on se, että blogi latautuu nopeammin. Huono puoli on se, että oikea sivupalkki katosi. Eniten kaipaan blogiluetteloa, josta näki yhdellä silmäyksellä mikä blogi on päivittynyt. Nyt täytyy mennä Googlen syötteenlukijaan katsomaan päivittyneitä blogeja. Siitä harmistuneena lähetin Bloggeriin palatetta, että haluan Blogiluettelon takaisin.

Silloin kun ehdin lukea blogeja, käytän aina Blogiluetteloa. Entä te, hyvät lukijat? Kuinka moni teistä käyttää blogiluetteloa vieraillessaan tässä blogissa. Antakaa palautetta. Millaiselta Bloggerin "Dynaamiset näkymät" näyttää teistä? Onko uudistus hyvä vai huono?

Syksyn häikäisy

2011-10-02T13:30:00.000+03:00

Syksyn häikäisy Westendin Kuninkaanniemessä 1.10.2011

Valokuvatorstain 218. haaste on Pertti Niemisen runo:

Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
katse.

kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa ( Otava 1989)

PS. Runot eivät vanhene. Toisin käy romaaneille.

Palstalla

2011-09-30T23:52:00.000+03:00

Harvinaisen lämmin syyskuun viimeinen päivä, yli 20 astetta. Ei ollut lämpömittaria palstalla mukana, mutta parvekkeella varjossa oli tänään 24 astetta.Varsinainen intiaanikesä, tosin vain yhden päivän mittainen, sääennusteen mukaan. Kävin kääntämässä maata palstalla, hiki valui pitkin niskaa ja selkää. Päänahkakin hikoili.

Olen huonosti hoitanut palstaani kesän aikana, rikkkaruohojakaan en ole ehtinyt kitkeä. Niinpä palstalle on päässyt kasvamaan iso puska ( kuvassa yllä). Tavallisesti syksyn kukat ovat punaisia, keltaisia ja oransseja, mutta tämän puskan kukat ovat sinisiä kuin kevään kukat. Kunpa tietäisi mikä on kasvin nimi. Tunteeko kukaan sitä? Sillä on isot lehdet.

Palstani vieressä on Puotilan kartano, joka on myynnissä. Jos olisi rahaa, ostaisin sen. Ei olisi pitkä matka palstaa hoitamaan., hiekkatien yli kuvan oikeaan nurkkaan, siellä on minun maani.

Tänä vuonna eivät perunat kelvanneet vesimyyrille. Olivat päässeet punajuurten makuun, kaikki menivät niiden suihin. Ei se minua pahemmin harmittanut. Hyvä kun viljelyn tulokset kelpaavat muille. Minulle viljely on prosessi, samoin kuin kuin kirjoittaminen. Tekeminen on tärkeämpää kuin valmis tuote. Ihan miellelläni luovutan tuotteet myyrille, linnuille ja tuntemattomille karviaismarjavarkaille. Viljelyprosessia on haitannut kesän aikana kirjoittamisprosessi eli Unennäkijän muistelmien ensimmäinen osa. Se lähti viime viikolla kustantajalle. Pää on jo ruvennut kirjoittamaan toista osaa, mutta ei vielä sormet.

Oikeat syksyn värit palstalla. Kehäkukat joita ei tarvitse viljellä. Ne hoitavat itse itsensä ja kukkivat pitkälle syksyyn, vielä silloinkin kun auringonkukat lannistuvat.

Lauantaiaamu

2011-09-24T22:18:00.001+03:00

Valokuvatorstain 217.haaste: kuvapeitto launtaiaamusta 24.9.2011. Keittiönpöydällä minun kanttarellini.

Kissa ja lankapuhelin

2011-08-24T20:53:00.000+03:00

"Kirjahyllyn nuuskija, " Kirsti Ellilän blogikirjoitus.

Viime sunnuntain Hesarissa oli Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus arkipäivän etikettiongelmista. Yksi niistä oli: Saako vieraisilla ollessa tutkia isäntäväen kirjahyllyjä? Ninni ( kuvan kissa) on intohimoinen kirjahyllyjen nuuskija, ja niin olen minäkin. Me ei välitetä etiketistä. Me käyttäydytään huonosti, me vedetään kirjoja esiin.

Ninni on juurin vetänyt esiin William Blaken kirjan Poems and Prophesies ja suunnittelee seuraavan kirjan esiin vetämistä.

Nyt asiaan. Ninnin syytä on, että päätin vihdoinkin luopua lankapuhelimesta. Kävi nimittäin niin, että se astui jumiin puhelimen yhden näppäimen. Puhelin ja tulostin ovat vierekkäin penkillä. Kun tulostin käynnistyy, Ninnin ryntää puhelimen ylitse katsomaan mitä tulostimessa tapahtuu. Eräänä päivänä puhelin soi ja sieltä kuului vain ohutta sirinää. Sirinä ei lakannut, joten tein vikailmoituksen parin päivän kuluttua. Asentaja tuli käymään ja totesi yhdellä silmäyksellä , että näppäin on jumissa. Hän kehotti minua ostamaan uuden puhelimen. Lasku tuli perässä - 78,80 euroa parin minuutin käynnistä!

Ajattelin, että miksi pitäisin puhelinta, jonka kuukausimaksut vastikään kohosivat, varsinkaan kun en käytä sitä koskaan (paitsi kun kännykkä on hukassa). Siihen soittavat vain lehtien myyjät ja tietokoneongelmainen naapuri, joka ei ole periaatteellisista syistä hankinnut kännykkää.

Tänään kävin irtisanomassa lankapuhelimen, näytin henkilöllisyystodistusta ja allekirjoitin paperin. Niin päättyi lähes viisikymmentä vuotta kestänyt suhteeni Elisan ( o.s. HPY) kanssa. Kyllä niin pitkän suhteen päättyminen aina yhden blogikirjoituksen ansaitsee.

PS. Blogger yrittää imarrella, jotta rupeaisin käyttämään Adsensia. Tänään kun pitkästä aikaa avasin Bloggerin, esiin ponnahti ilmoitus: " Näyttää siltä että blogisi on suosittu." Höh. Enhän minä ole aikoihin mitään kirjoittanut blogiin, kun olen kirjoittanut muistelmiani. Ne ovat nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisen osan viimeinen luku on kirjoittamatta. Olen alkanut korjata alkua ja suunnitella hakemistoa.

Elokuun värejä

2011-08-07T22:55:00.000+03:00

Helenium, syyshohdekukka kukkii palstan reunalla. Ja satoa tulee: kurkkua, tomaattia, kesäkurpitsaa, perunaa, vadelmia, punaisia viinimarjoja. Palsta on rentouttava paikka, maailman huolet ja murheet kaikkoavat siellä. Tekee hyvää mennä sinne illalla, kun on koko päivän kykkinyt tietokoneen ääressä muistelmia kirjoittamassa. Ei ole ollut selkäkään kipeä niinä vuosina, joina olen palstaa pitänyt. Minun puutarhani ei ole kovin hyvin hoidettu, mutta vähäinenkin puutarhanhoito tekee minut onnelliseksi sen lisäksi, että se kohentaa kuntoa.

Taiteilijatalon villan naapuriin hiekkakentälle on ilmestynyt värikäs teltta. Kun palasin palstalta, sieltä kuului vihaista huutoa ( perkelettä ja vittua). Vuosaaren kesäteatteri esitti Hannu Salaman Juhannustansseja - ensi-ilta vähän myöhässä, kun on jo elokuu. Noin 50 vuotta sitten valtiovalta puuttui Salaman kirjan vihapuheeseen. Jumalaa ei saanut pilkata. Naurettavaahan sellainen kielto meistä kulttuuriradikaaleista ja -marxisteista oli.

Juhannustanssien esityspäivät löytyvät täältä.

Se mikä minua nykyisessä vihapuheessa huolestuttaa, on sen rasistisuus, etten sanoisi fasistisuus. Jumala kyllä kestää herjaukset, mutta entä ihmiset, maahanmuutajat? Heihin puretaan omaa pahaa oloa. Projisointia, näinhän se oli Saksassakin aikoinaan. Syylliset lamaan ja kurjuuteen löytyivät juutalaisista. Eräs saksalainen poliitikko, jonka nimeä en viitsi mainita, osasi käyttää kansalaisten pahaa oloa poliittisesti hyväkseen, mistä seurasi viime vuosisadalla Euroopan pahin katastrofi. Pitääkö historian aina toistaa itseään?

Nostalgiamatka Savonlinnaan

2011-07-16T22:38:00.002+03:00

Linnanrakentajankatu Savonlinnan Kalkkuinniemellä. Punakattoinen talo oikealla oli "isoäidin talo," jonne äiti lähetti minut ja veljeni, kun halusi tehdä rauhassa töitään. Olen kuvannut sitä aikaa romaanissa Tytär.

Vieläkin käyn unissani Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja tuossa kuvan harmaaseinäisessä talossa, jota sanoin lapsena "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui leikkitoverini Nousiaisen Lea. Nykyään siinä talossa on Hotelli Tavis. Taviksessa on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta toukokuuhun, vuokra 790€/kk. Esitteen mukaan se soveltuu kirjailijalle, tutkijalle, kääntäjälle ja muusikolle.

Jos vuokra ei olisi niin kallis hellahuoneesta, voisin vaikka mennäkin sinne muistelemaan lapsuuttani isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä. Katsoisin ikkunasta kaihoten tien yli taloa, jonka alakerrassa asui kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä, kotoisin Lapualta, siksipä hän ei oikein sopeutunut itäiseen Suomeen. Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa. Molemmat olivat pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto. Hänellä oli iso poika, melkein aikuinen. En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut. Ne olivat muotia teini-ikäisillä pojilla ennen farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla aikuisena Nokian johtaja ja vuorineuvos?

Hotelli Taviksen pihalla on punainen varastorakennus, jossa äidilläni oli työhuone yhtenä kesänä. Äitini ensimmäinen opettaja oli Jali Ruokokoski, joka ihastui Savonlinnaan niin että aikoi ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä että saisivat kaupunkiin kuuluisuuden, mutta Ruokokoski ehti kuolla ennen talon ostoa. Hän rohkaisi ennen kuolemaansa äitiäni lähtemään Helsinkiin taidetta opiskelemaan. Äiti lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi. Nykyään punaisessa varastorakennuksessa on taidegalleria Talli. Tänä kesänä siellä on unkarilaisen nuoren taiteen näyttely.

Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta 1951.

Kamerani ( Olympus Pen) näkemys Olavinlinnasta.

Galleria Tallin kesänäyttelyn maalaus, joka kiinnosti minua naisen selässä kasvavien kärpässienten takia. Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.

Malva kukkii

2011-07-11T22:43:00.001+03:00

Juorumäellä. Taustalla näkyy Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa. Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo tuli, kun kävin kaupassa.

Aivot ovat pehmenneet helteessä. Olen yrittänyt lukea Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin kokemuksista venäläisellä vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän kuuluu Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja esiintyi Oulipon matineassa Berliinin kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun matkustin Berliinistä Pietariin ja siellä kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa vieläkin. Nyt ei minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.

Hengityskeinu oli minulla pikalainana, se piti palauttaa tänään.

Vuosaaren kirjaston aulasta bongasin kivan hellehatun. Se näyttää virkatulta, mutta se on tehty paperimassasta. Tekijä on Leenakaisu Hattunen. Hänellä on elokuun loppupuolelle näyttely aulassa. Minimalistisia töitä, eivät hyökkää seinältä katsojan silmille. Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä.

Juhannuskukat

2011-06-26T23:13:00.000+03:00

Minun iässäni kukkia ei enää laiteta tyynyn alle juhannuksena, vaan maljakkoon. Nuorempana oli päinvastoin. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta, toisena Paavo Haavikosta. Niin kirjallinen oli alitajuntani jo nuorena. Ja kirjailija minusta sitten tuli, vaikka yritinkin taistella alitajuntaa vastaan ja elää porvarillisen elämän. Ei se onnistunut.

Helsinki ei ole juhannuksena yhtä kurja paikka kuin jouluna Silloin ei kulje metro, ei bussit, ei raitiovaunut eikä mikään ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka. Juhannuksena Helsinki on viihtyisä, ei liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt, mutta kyllä se voitti juhannustanssit maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.

Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla, tundrakylässä jonka nimeä en muista. Siellä poltettiin kokkoa ja hyviteltiin luonnonhenkiä votkalla. Hyttysiä oli vallan hirveästi.

Toisen juhannuksen vietin Tataarinmaalla, senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin arolta hampunlehtiä. Yhden lehden prässäsin päiväkirjani väliin ja jouduin Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani. En joutunut salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes sakkoja. Olin kai niin viattoman näköinen.

Kolmannen juhannuksen vietin Kaliningradiin lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa kylpyläpaikassa. Siellä oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia. Nuoret miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät keskenään hauskaa. Tulkki sanoi, että se on perinteellinen kansantapa heillä päin.

Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!

Suuri hauki ja kuuluisuus

2011-06-22T01:12:00.000+03:00

Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut.

Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:

"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."

Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."

Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."

Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskenpesän savusauna lämpiää.

Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.

Odotus

2011-06-16T21:24:00.000+03:00

Tulisi jo, tylsää istua tässä ja odottaa!

Valokuvatorstain 212. haaste on odotus.

Rohtoraunioyrtti

2011-06-13T23:44:00.000+03:00

Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.

Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.

"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"

kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:

Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.

Kesäkummitus

2011-06-10T20:38:00.000+03:00

... ja pusikosta ilmestyi kesäkummituksen viileä käsi.

Valokuvatorstain 211. haaste: kesäkummitus

Kalevi Seilonen R.I.P.

2011-06-04T12:35:00.002+03:00

17.10.1937 - 30.5.2011

"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. " Sanoi Metsäroisto ( s. 72)

Minä sanoisin että hän, Kalevi siis, ei Metsäroisto, oli Suomen harvoja surrealistisia kirjailijoita. Hän aloitti surrealistin uransa 21-vuotiaana julkaisemalla omakustanteena kokoelman Proosarunoja, jonka takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959."

Hänestä tuli yhteiskunnallinen surrealisti 60-luvulla. Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta ilmestyi vuonna 1965. Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:

Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.

Tämän vuoden alussa hän otti yhteyttä Metsäroiston merkeissä, pyysi muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä. Hän kertoi kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä saiko hän jutun valmiiksi ja jos sai, niin ilmestyikö se, kun minulle ei tule Nuorta Voimaa. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Metsäroisto ilmestyi vuonna 1986 ja sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Ajatus metsäroiston omaelämäkerrasta syntyi kesällä 1985 Huutotöyryssä, "kun irrottelimme mielikuvitusta..." kuten kirjan omistuskirjoituksessa lukee. Puhuimme fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamisesta ja siitä se lähti liikkeelle. Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa. Minusta oli hauskaa olla mukana sen kirjan syntyprosesissa. Kirjasta tuli hyvä ja minä olen ylpeä muusan osastani.

Kuva: Olli Lyytikäisen piirros Kalevista vuodelta 1969.

Lisäys myöhemmin. Muistelma Kalevista täällä: Vanhan vaiheilla.

Jo joutui armas aika - siilillekin

2011-06-02T23:04:00.001+03:00

Puutarhakutsujen kuokkavieras nautiskelee pöydän antimista. Siikaa on sillä suussa.

Ja kauniisti koristi kukkanen puutarhakutsuja tänään Tapanilassa.

Valokuvatorstain 210. aihe on Suvivirsi.

Villa Furumo palaa

2011-05-28T17:04:00.001+03:00

Kun pyöräilin puolen päivän jälkeen kirjastoon, savusukeltajat olivat menossa taloon. Pihan reunalla kyyhötti huopiin kääriytyneinä muutama nuori Villa Furumon kommuunin asukas. Kun palasin kirjastosta, muuan paloa katsellut mies kertoi, että talosta on löydetty kuollut mies eikä vielä tiedetä onko kuolleita enemmän.

Kuvasin Villa Furumoa pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tähän blogiin otsikolla Kaikki ovat lähteneet. Silloin talo oli autio. Se oli harvoja Vuosaaren jäljelle jääneitä vanhoja puuhuviloita, rakennettu vuonna 1905 ja kuulunut Donnerin suvulle. Kun kävin kuvaamassa huvilaa pari vuotta sitten, ajattelin että surullista kun vanhojen huviloiden annetaan rapistua. Vielä surullisempaa että niiden annetaan palaa.

Lisäys illalla. Villa Furumo ei pala enää.

Päivällä palomestari sanoi, että annetaan talon palaa loppuun asti. Illalla palo oli loppunut ja seinät pystyssä. Jälkisammutusporukka oli paikalla ja talon katolta kuului moottorisahan pärinä. Mahtaako omistajalla olla enää motiivia entisöidä huvilaa ja riittävätkö vakuutusrahat? Toivottavasti talon nuoret asukkaat saavat kriisiapua. Heille on rankka kokemus menettää asuintoveri ja koti.

Ikävien tapahtumien viikko Aurinkolahdessa. Minut yritettiin ryöstää tiistai-iltana kotitalon rapussa. Teinikäinen tavallisen näköinen suomalaispoika kampitti minut maahan hissin edessä ja vaati: "Laukku tänne!" Sanoin, että enkä anna. Poika sanoi: "Mä potkasen." Sanoin: Älä viitsi potkaista." Se oli ratkaiseva hetki. Poika epäröi sekunnin murto-osan ja potkaisi, mutta ei ei niin lujaa, että taju olisi lentänyt kankaalle. Rupesin kirkumaan täydellä volyymilla. Poika säikähti ääntä ja pötki pakoon. Jos kimppuun olisi hyökännyt kaksi tai kolme, en olisi selvinnyt tilanteesta säikähdyksellä ja kuhmulla päässä, vaan olisin menettänyt laukkuni.

Aurinko laski

2011-05-19T21:09:00.001+03:00

Valokuvatorstain 208. aihe on sitaatti Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö sitaatti alkaa lauseella: Aurinko laski. Ja päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen. Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.

Kansanvaellus

2011-05-16T22:49:00.000+03:00

Urheiluhullu kansa vaeltaa Espalla Leijonien voitonjuhlaan. Minä kuljin vastavirtaan ja ajattelin että olispa väki joskus yhtä innoissaan kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä. Mutta kun ei. Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan. Syntymistään aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.

Minun äitini

2011-05-08T11:25:00.000+03:00

Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)

Äiti ja minä.

Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:

Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu juttuni. Sitä ennen olin julkaissut Lasten maailmassa sadun nimimerkillä Nuhanenä ja päätoimittanut Suvikunnan Sanomat -nimistä seinälehteä. Kun kukaan muu ei kirjoittanut siihen, kirjoitin itse kaikki uutiset ja artikkelit.

Eilen tässä

2011-05-06T21:17:00.000+03:00

Entisen kotikatuni Lönnrotinkadun kulma. Kaarina Kaikkosen pyykit liehuvat tuulessa.

Valokuvatorstain 206. aihe: tässä.

R.I.P

2011-05-04T18:17:00.001+03:00

Unelma Konkka 21.8.1921 - 4.5.2011

Oletko nähnyt pimeänä yönä

valkoisen kukan hitaasti aukeavan

sydämesi salaperäisessä pyhäkössä?

Sen ihmeen näkee vain kerran.

Unelman runo kokoelmasta Heijastuksia ( Petroskoi 1999)

Unelma oli minun tätini, folkloristi ja runoilija. Hän syntyi Toksovassa, Konkkalan kylässä Inkerinmaalla ja kuoli Lappeenrannassa. Hänen itkuvirsiä käsitellyt väitöskirjansa Ikuinen ikävä on suomennettu. Hän julkaisi runoja kirjailijanimellä Katri Korvela.

Pertti Virtarannan kirjassa Karjalaisia kulttuurikuvia on lisää Unelmasta ja hänen elämänvaiheistaan.

Lisäys 5.5. Inkeri-sivustolla on lyhyt elämäkerta. Tiedot eivät ole tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät karjalaiset pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin. Tässä linkki sivustolle.

Vappuaatto Vallilassa

2011-05-01T14:16:00.000+03:00

Vappusade

Vappukoira ilmassa

Vappukoira maasa

Tunnustan väriä

2011-04-28T14:21:00.000+03:00

Ydinvoimaa vastaan.

Valokuvatorstain 205. aihe on värit.

Lisää värejä Kolmen sepän aukiolla vappuaattona kaksi vuotta sitten.

Pääsiäiskissa

2011-04-24T13:46:00.000+03:00

Kevät ja kaikki

2011-04-24T11:51:00.000+03:00

"On kevät. Se tarkoittaa, että lähestymme ALKUA," kirjoitti William Carlos Williams kokoelmassa Kevät ja kaikki ( suom. Markus Jääskeläinen).

Raparperin alut ehtivät ensimmäisinä maan pintaan palstalla, niin joka kevät.

Piinaviikolla

2011-04-18T17:14:00.000+03:00

Vaalien jälkeen: Miten tässä näin pääsi käymään?

(Kuva sarjakuvanäyttelystä Taiteilijaelämää Vuotalossa viime lokakuussa)

Päivän kuva: Virpojat

2011-04-17T20:37:00.000+03:00

Vähän väriä aneemiseen blogiin. Perinteisiä pikkunoitia ei käynyt tänä palmusunnuntaina ovella. Anemia jatkuu. Muistelmat ovat puolivälissä eikä energiaa riitä blogin päivittämiseen. Niin pahaksi on päässyt, että Facebookissakaan en ole ehtinyt käydä.

Huhtikuu ensimmäisenä päivänä

2011-04-01T22:55:00.000+03:00

Aurinkolahden aallonmurtaja aprillipäivänä. Talvi jatkuu, mutta ei enää kauan. Horisontissa siintää jo avomeri vapaana. Ennustus: ensi viikolla tulevat lokit. Valokuvatorstain 201. haaste on jatkuu.

"Huhtikuu on kuukausista julmin," runoili T. S. Eliot kokoelmassa Autio maa, mutta en nyt siteeraa sitä runoa, koska täällä ei huhtikuu vielä työnnä sireeneitä kuolleesta maasta, vaan sataa jäistä tihkua. Sen sijaan siteeraan Helena Sinervoa joka voitti tänään Yleisradion Tanssiva karhu-palkinnon runokokoelmalla Väärän lajin laulut.

Kokoelmassa on paljon lintuja ja väärän lajin olentoja, kuten ne peräkammarin pojat jotka ovat hakeneet vaimon Thaimaasta ja näkevät lentokoneen ikkunasta vain lunta ja metsää, kun kone kaartaa kohti maata, Suomea joka näyttää autiudessaan uhkavalta. " Miten kukaan saattoi asua täällä,/ miten kukana uskalsi etsiä turvapaikkaa juuri täältä?" kysyy runoilija.

koneen pyörät tömähtivät
roudan ja jään peittämälle kiitoradalle
huhtikuun ensimmäisenä päivänä
eikä tämä ole aprillipila vaan totta:

perillä lumityöt odottavat, ja lumesta
herää muisto: vuorillinen villamyssy,
äidin kädet sitomassa punaisia nauhoja
leuan alta, miten ne koskevat, kädet.
ja katso nyt ettei mitään unohdu,
ettei lapsi kylmety matkalla, nyt,
nyt astumme kotimaan kamaralle.

Sitaatti on runosta Lentokoneen ikkunasta. Minua kiehtoo runossa äidin kädet, jotka koskevat. Sillä verbillä on kaksi merkitystä. Ehkä se kaksinaisuus on peräkammarin pojan syvin ongelma.

Olen lukenut vain muutaman runon Sinervon kokoelmasta. Ei runoja voi lukea kuin romaania. Lukeminen on hidasta kun pitää pysähtyä miettimään sanojen merkityksiä ja aivoissa alkaa kihistä ajatuksia. Runo jatkuu mielen sisäisenä tapahtumana.

Minipuutarha

2011-03-22T17:11:00.001+02:00

Päivänsinen kaksi tainta ( etualalla) kasvaa kohisten minipuutarhassani. Taustalla kaupasta ostettu mintun taimi. Myös thaibasilikan ja tomaatin taimet ovat mönkineet ylös mullasta.

Pari viikkoa sitten laitoin Facebookiin tiedustelun, mistä löytyisi päivänsinen siemeniä, ja heti tuli vastaus. FB on osoittautunut hyödylliseksi tiedonvälityskanavaksi muissakin kuin päivänsiniongelmissa. Suosittelen.

Ydinvoimaa vastaan

2011-03-16T11:37:00.000+02:00

Kynttilämielenosoituksen alku eilen Kiasman edessä.

Video mielenosoituksesta löytyy sivustolta www. ydinvoima.fi . Siellä voi käydä tekemässä äänestyssitoumuksen ydiunvoimaa vastaan. Äänestä ydinvoima historiaan!

Mielenosoitus koiran näkökulmasta.

Kamerasta loppui akku kesken kaiken. Otin kuvan koirasta kännykkäkameralla. Sillä ei tarkkaa kuvaa saanut. Jäi tuhannet kynttilät kuvaamatta eduskuntatalon portailla.

Emmassa

2011-03-13T15:39:00.001+02:00

Mirón veistos katselee Mirón maalausta.

Kävin eilen ystävän kanssa Espoon Emmassa. Hänellä oli pressikortti, sillä irtosi kuvauslupa museoon. Minulla oli kamera mukana. Sain kuvata yleisnäkymiä, mutta en yksittäisiä taideteoksia.

Tässä yleisnäkymästä rajattu yksittäisteos, Mirón maalaus naisesta, jolla on tukka sekaisin. Helppo samaistua maalauksen naiseen, kun minullakin on aina tukka sekaisin.

Mirón taiteeseen tutustuin nuorena. Äiti rupesi lähettämään minulle Miró kortteja Italiasta sen jälkeen kun olin nähnyt suuren Paul Klee -näyttelyn Ateneumissa kuusikymmentäluvun alussa ja hehkuttanut sitä kirjeissä hänelle. Hän piti Mirósta ja arveli että minäkin saattaisin pitää Mirón lempeästä huumoristaan. Niin kuin sitten pidinkin.

Kuvia Miró-näyttelystä, Saastamoisen kokoelmasta ja lelumuseosta täällä. Alla muutama suosikkini Saatamoisen kokoelmasta

Pekka Kauhanen. Yritys hahmottaa maalaus. Se voi olla kuvanveistäjälle kuin katsojallekin joskus vaikeata.

Ismo Kajanderin sanko, joka roikkui katonrajassa. Kajander on minun ikisuosikkini suomalaistaiteilijoiden joukossa.

Juhani Harri. Nizzasta Bombayhin; Taj Mahalista Negrescoon.

Harrin luona kävin kerran nuorena kylässä. Hänellä oli häkkilintuja. Muistan siitä vierailusta vain ne linnut. Ne pitivät hirveän kimeätä meteliä.

Linnuista puheenollen. Tämä on Jussi Heikkilän Rubiinisatakieli ( Luscinia calliope).

Juhani Linnovaara. Hiljaisuuden hetki. Tämän kuvan valitsin kissan takia.

So long, ja nyt kirjallisiin töihin!

Lisäys 14.3. Tässä kuvakooste musiikin kera Mirón taiteesta. Vahinko ettei hänen parhaita töitään ole nähtävillä Emmassa.

Joku

2011-02-24T20:10:00.000+02:00

Joku kirjoitti seinään: "sanomalla selviät, selittämällä sekoitat."

Kun olin lapsi, meillä kotona asui joku, joka hukkasi tärkeitä papereita lehtiä ja sukkia, rikkoi laseja ja lautasia, kävelsi piparkakkuja ja pikkuleipiä, unohti valot palamaan ja aiheutti kaikenlaista epäjärjestytä. Aina sen jälkiä sai olla korjaamassa. Siitä oli paljon harmia. Kukaan ei koskaan nähnyt sitä.

Valokuvatorstain 196.haaste on Joku.

Rieha

2011-02-20T01:06:00.001+02:00

Penkkareiden innoittamana Valokuvatorstain 195. haaste on rieha. Se tarkoittaa hilpeätä, riehakasta juhlaa Suomen kielen perussanakirjan mukaan. Kuvakoosteessa kolme näkymää Luxemburgin kansallispäivän juhlinnasta. Siellä on vähän hilpeämpää ja värikkäämpää kuin meillä itsenäisyyspäivänä
(Klikkaa kuva isommaksi).

Kaksi kuvaa suljetulta osastolta

2011-02-10T21:48:00.000+02:00

Elegia kysyi edellisen postauksen kommenteissa mitä mahtaa suljetulla osastolla tapahtua. Väriterapiaa ehkä?

Haihatuksen suljetulla osatolla oli viime kesänä Johannes Heinosen maalauksia. Osasto oli niin pimeä, että vain kaksi valokuvaa onnistui joten kuten. En käyttänyt salamaa, koska siitä jää heijastus väripinnalle. Ensimmäisessä kuvassa Sofi Oksanen kävelee korppikotkan kanssa kuolleiden juutalaisten päällä. Aika rankkaa satiiria. Heinosen kotisivulta löytyy parempi kuva Oksasesta.

Toinen kuva on lempeämpää satiiria. Sauli Niinistö pulikoi kuvan etualalla kahden kuutin kanssa. Taustalla näyttäisi olevan Ben Zyskowicz. Maalauksen nimi on Valtiovierailu mallia Lavonen. Mahtaiskohan se viitata taidemaalari Kuutti Lavoseen? (Kuvat voi klikata isommiksi. Näkyy kuutit paremmin)

Oudoilla ovilla

2011-02-10T12:12:00.000+02:00

Haihatuksen Suljettu osasto Joutsassa kesällä 2010.

Valokuvatorstain 194. haaste: oudoilla ovilla.

Runeberg kärpäsenkesyttäjänä

2011-02-05T16:20:00.001+02:00

"Aamutorttuni on syöty. Stenbäck kävelee vadilla ja tutkii murusia. Olen jättänyt sille hiukan hilloa vaikka yleensä kaavin kaiken tarkasti. Hyvä eläintenkesyttäjä tietää että hänen on palkittava suojattinsa kun ne tottelevat häntä. Se on erityisen tärkeää tyhmien ja vastenmielisten eläinten, niin kuin Stenbäckin kanssa. Siksi hillo.
Mutta ryyppyäni se ei saa maistaa."

Sitaatti on Erik Wahlströmin romaanista Kärpäsenkesyttäjä, joka oli Finlandia-ehdokkaana. Minä olisin antanut sille Finlandia-palkinnon ja lisäksi Runeberg-palkinnon, jos se olisi ollut ehdokkaana, mutta eihän minua ikinä mihinkään raatiin kelpuuteta omituisen kirjamakuni takia, onneksi. Wahlströmin fiktiivinen Runeberg on riemastuttavinta kotimaista proosaa, mitä olen aikoihin lukenut. Suosittelen kaikille jotka pitävät kerronnan rytmin, näkökulmien ja aikatasojen vaihtelusta ja nopeista leikkauksista sekä älykkäästä huumorista. Runebergin elämä ja luonne tulee kerrotuksi monen henkilön ja eläimen näkökulmasta.

Wahström on laskenut Runebergin jalustalta ja tehnyt hänestä elävän henkilön. Minua ei Runeberg ole kiinnostanut ennen Wahlströmin romaania. Kuvatiedostoistani ei löydy ainoatakaan kuvaa Runebergin patsaasta, vaikka muuten kuvaan mielelläni patsaita. Patsas keskellä Espaa on niin tylsä, Runeberg pönöttää papintakissa jalustalla ja muusat seisovat patsaan juurella.

Runeberginkadun kuva sentään löytyi. Kuvasin sen Kirjailijaliiton ikkunasta joulukuussa. Kärpäsenkesytäjässä on muitakin henkilöitä, jotka ovat saaneet nimikkokadun Töölöstä. On Nervander, Cygnaeus ja Stenbäck, kärpänen jota Runeberg kesyttää. Lars Stenbäck on Runebergin ja/tai Walströmin erityinen inhokki, runoilija ja körttipappi Pohjanmaalta. Hän lakkasi herätyksen saatuaan kirjoittamasta runoja, niin suurena syntinä hän piti runoilemista. Sivumennen sanoen hän oli isoäitini isomummun serkku, kaukainen sukulainen ja siksi hän puhuttelee minua - kärpäsenäkin. Hänessä on jotain samaa kuin isoäidissäni.

Hyvää Runerginpäivää ja onnea tämänvuotiselle Runeberg-palkinnon saajalle Tiina Raevaaralle, jonka voitokasta novellikokoelmaa En tunne sinua vierelläni en ole vielä lukenut, mutta aion lukea heti kun saan sen lainaksi kirjastosta. Hesari luonnehtii häntä unenomaiseksi alitajunnan luotajaaksi täällä. Mukavaa kun alkaa olla muitakin alitajunnan luotaajia, ettei tarvitse olla yksin oudokkina.

Assistentti

2011-01-30T17:36:00.000+02:00

Ninni avustaa muistelmien kirjoittamisessa. Kissan kehräys kuulemma alentaa stressiä ja verenpainetta. En ole tutkinut asiaa objektiivisesti. Ninni on hyvä työkaveri. Kun se kyllästyy työntekoon, se menee kukkaruukkuun nokosille.

Mistähän johtuu, että bloggaamattomuus aiheuttaa lievästi huonoa omatuntoa, ikään kuin se olisi jokin velvollisuus? Kirjoittaminen vie aikaa, myös blogin kirjoittaminen. Facebook on nopeampi ja helpompi kommunikointimuoto.

Erilainen

2011-01-27T22:10:00.000+02:00

Valokuvatorstain 192. haaste: erilainen

Heikoilla jäillä

2011-01-20T10:55:00.001+02:00

Valokuvatorstain 191. haaste: Jää

Reipas alku

2011-01-14T18:52:00.000+02:00

Tästä alkaa kiipeäminen isolle kivelle.

Valokuvatorstain 190. haaste on alku.

PS. Minun projektini on puolessa välissä. Siinä syy blogin hiljaiseloon. Työnteko rajoittaa virtuaalielämää!

Loppiaisaatto

2011-01-06T13:56:00.000+02:00

Shakespeare ja kumppanit.

Klassikkoja on hauska lukea vanhoina käännöksinä. Minä luin loppiaisaattona Paavo Cajanderin suomennoksen Shakespearen Loppiaisaatosta. Näytelmässä hassutellaan väärillä henkilöllisyyksillä ja rakkaudella. Orsini rakastaa Oliviaa, mutta ei saa vastarakkautta, sillä Olivia on rakastunut paashipojaksi pukeutuneeseen Violaan, joka puolestaan on rakastunut Orsiniin.

Tekstissä ei viitata sanallakaan loppiaiseen, päivään jona itämaantietäjät toivat lahjoja Jeesuslapselle. Shakespearen aikana loppiainen oli jonkinlainen " väärän kuninkaan päivä" tai minikarnevaali, jolloin huviteltiin, juopoteltiin ja esiinnyttiin toisina kuin todellisuudessa. Näytelmän kahdella aatelisherralla on hassut nimet: Antreas Kälppäinen ja Topias Räihä, englanniksi Andrew Aguecheek( Kuumeposki) ja Toby Belch ( Röyhtäys). He ovat kännissä kun käet. Olivian hovimestari Malvolio moittii heidän humalaista mesoamistaan ja sekös heitä harmittaa. Kostoksi he kehittelevät Olivian palvelustytön Marian avustuksella häijyn pilan. Maria kirjoittaa emäntänsä nimissä rakkauskirjeen Malvoliolle, jonka salaisena toiveena on kohota säärtä pitkin palvelijasta herraksi. Kirje on pahimman luokan työpaikkakiusaamista. Sen saatuaan Malvolio alkaa käyttäytyä niin omituisen vihjailevasti, että hänen emäntänsä luulee hänen tulleen hulluksi ja passittaa hänet pimeään koppiin. Sillä tavalla hulluja Shakespearen aikaan hoidettiin.

Kun kyseessä on romanttinen komedia, niin loppu päättyy onnellisesti. Malvolio pääsee pimeästä kopista " Pidelty hänt´on kovin ilkeästi," toteaa Oliviakin, joka hänet koppiin toimitti. Olivia saa omakseen Violan hukkuneeksi luullun kaksoisveljen, Viola saa Orsinin ja Maria saa Topias Räihän.

Näytelmässä on paljon menoa ja melskettä, pakollista miekankalistelua myös, kuten kaikissa Shakespearen näytelmissä, siksi en pidä niistä - näyttämöllä. Luettuina ne ovat ylivertaisia, ja aina mieltä virkistäviä, ovat ne sitten komedioita taikka tragedioita.

Kuvassa Orsini ja Viola keskustelmassa miehen ja naisen rakkauden välisistä eroista. Orsini sanoo:

Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit´ei kestä,
Ah, maittia se vaan on naisen lempi -
Ei maksan syttyä, vaan kitaisen -
Sit´inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.

Uuden vuoden yö

2011-01-01T17:53:00.001+02:00

Luin Eeva-Liisa Mannerin näytelmän Uuden vuoden yö mennen tullen metrossa matkalla ystävän uuden vuoden vastaanotolle ja sieltä kotiin. Näytelmän alku kummastutti. Lokit kirkuvat ikkunan takana uuden vuoden aattoiltana. Illan isäntä Atos seisoo ikkunan ääressä ja lausuu:

Lokit huutavat, käheät kiihkeät äänet.

Mikä on lintujen ennustus, hyvä vai paha?

Eivät lokit huuda uuden vuoden aattona, eivät huuda vaikka talvi olisi leuto ja meri jäätön Helsingin edustalla. Atoksen asunto sijaitsee Helsingissä, lähellä Kruununhakaa, mikä käy selville myöhemmin.

Mitähän Eeva-Liisa Manner on tarkoittanut, kun pannut lokit kirkumaan niin epätodennäköisenä aikana? minä ihmettelin. Onko se runoilijan vapautta vai symboliikkaa? aprikoin. Joku on sanonut, että jos näytelmän alussa seinällä riippuu kivääri, niin sitä käytetään näytelmän lopussa. Taisi olla Tšehov, jonka Lokki-näytelmän alussa riippui kivääri, jota myös käytettiin lopussa.

Ja toden totta! Mannerin näytelmän alku enteilee loppua. Atokselle tapahtuu jotain , mutta en kerro mitä. Ennen sitä kuusi henkilöä juo, sekoilee ja on inhottavia toisilleen, kuten todellisessa elämässäkin tapahtuu uuden vuoden juhlissa. Tai tapahtui 60-luvulla, jolloin minä osallistuin näytelmässä kuvatunlaiseen juhlintaan.

Mannerin näytelmässä puhutaan paljon uskonnosta. Ensiesitys oli vuonna 1965. Siihen aikaan uskonasiat olivat yhtä ajankohtaisia kuin nykyään ja kirkosta erottiin, vaikkeikaan yhtä sankoin joukoin kuin viime vuonna. Syynä oli siihen aikaan Hannu Salaman saama jumalanpilkkasyyte, mikä kuohutti liberaalin nuorison ja älymystön tunteita. Kirjan takakansiteksti kertoo että näytelmästä keskusteltiin aikoinaan ja sen rohkeutta paheksuttiin. Se menestyi hyvin näyttämöillä. Se on "suomalaisen draaman huippuja" kehuu takakansi. No, enpä nyt tiedä. Se on makuasia.

Minun uuden vuoden yöni sujui rauhallisesti, ei ollut tragediaa eikä komediaa. Ystävien kesken syötiin, juotiin ja keskusteltiin eikä ruvettu ilkeiksi toisillemme. Satunnaismenetelmällä (= sormi tökätään umpimähkään paksun runokirjan sivujen väliin) uuden vuoden runoksi tuli Helvi Juvosen Kalliopohja, joka alkaa näillä sanoilla:

Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,

olkoon se sallittu minulle.

Se on minun lapsuuterni graniittipohja,

[...]

Runo löytyi Satu Koskimiehen ja Juha Virkkusen kokoamasta antologiasta Runo on vapaa.

Sormei osui kohdalleen, koskapa Helvi Juvonen oli mielirunoilijani ennen kuin ihastuin Eeva-Liisa Mannerin ja Paavi Haavikon runoihin. Sattuma helli minua. Myös I Ching oli myötämielinen. Kolmen kolikon menetelmä antoi tulokseksi heksagrammin numero 30 Li/The Clinging, Fire. Orakkeeli sanoo, että pitkäjänteisyys(= ahkeruus, kestävyys, sisu) edistää, se tuo menestystä. Muutoksen merkki on ensimmäisellä rivillä: "Footprints run crisscross. If one is seriously intent, no blame." Se tarkoittaa, että aamulla on keskitettävä mielensä eikä maailman hyörinän pidä antaa häiritä itseään. Minun tulkintani mukaan: ei pidä avata sähköpostia, facebookia, radiota tai televisiota eikä lukea sanomalehteä heti aamusta, vaan on keskityttävä töihinsä. Taidankin noudattaa I Chingin neuvoa tänä vuonna.

Kuvassa näkymä Sturenkadun ja Hämeentien kulmalta uuden vuoden yönä 2011.

Vuosi 2010 kuvina

2010-12-31T15:30:00.000+02:00

Tammikuu. Polkupyöriä rautatieaseman edessä.

Helmikuu. Kahvila Pariisissa.

Maaliskuu. Mielenosoitus Espalla mummojen puolesta.

Huhtikuu. Skumppaa Espalla.

Toukokuu. Maailma kylässä.

Kesäkuu. Juhannusyö.

Heinäkuu. Hellettä Aurinkolahdessa.

Elokuu. Joutsan Haihatuksessa.

Syyskuu. Kiinan taiteen avajaiset Espoon Emmassa.

Lokakuu. Taiteilijaelämää Vuotalossa.

Marraskuu. Hiljaiseloa Aurinkolahdessa.

Joulumarkkinat Espalla.

Lupasin itselleni, että kirja valmistuu tämän vuoden aikana, mutta eipä vain valmistunut. Se on puolivälissä, vasta 200 sivua valmiina, ehkä. Ei ole enää yhtä suurta julkaisupainetta kuin nuorena. Vanhemmiten tulee liiankin itsekriittiseksi.

Hyvää ja onnekasta vuotta 2011 blogin lukijoille!

Ois joulu ainainen

2010-12-27T20:31:00.000+02:00

Joulu saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten olympiakisat. Tai vielä parempi, minun mielestäni, jos   se olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan. Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.

Minun suosikkini joulukertomusten joukossa on Heinrich Böllin Ois joulu ainainen, joka sisältyy kokoelmaan Tohtori Murken kootut tauot ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori. Otava 1962). Se on   tragikoominen   kertomus   Lenzin porvarisperheen moraalisesta rappiosta.

Kaikki saa alkunsa perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä, jolla on “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten kertoja toteaa. Sodan takia Millan oli pakko luopua kuusesta, mikä katkeroitti hänen mieltään. Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua normaaleiksi joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”

Kynttilänpäivän tienoilla kun kuusta ruvettiin riisumaan, Milla alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi melkein viikon, kunnes hänen hyväsydäminen miehensä Franz keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe viritti laulun Oi kuusipuu, pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin. Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,” paitsi että joulua   piti viettää siitä pitäen joka ilta, mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta sekä Franzille että perheen aikuisille lapsille. Lapsenlapset nakersivat pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan tyytyväisinä, mutta muuttuivat pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi.

Kun joulunviettoa oli kestänyt vuoden, perheen tytär Lucie sai raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen. Hän ulvoi ja riehui, kaatoi kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä oli tullut eksistentialisti ja hän oli alkanut liikkua hämäräperäisissä yökerhoissa.

Myös muissa perheenjäsenissä tapahtui huolestuttavia muutoksia. Kunnollisesta lakimiespojasta tuli kommunisti – voiko sen kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei nauttinut arvonantoa suvun piirissä), lopetti lupaavasti alkaneen ammattilaisuransa ja meni luostariin maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli täydellinen. Hän alkoi käydä vieraissa naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu, Milla ja eläkkeellä oleva prelaatti ovat ainoat aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua aloitettaessa"

Luen joka joulu Böllin joulukertomuksen. Se antaa voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on jo melkein repaleiksi luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys, sivujakin on irronnut. Otava saisi ottaa siitä uuden painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa kieroutunut huumorintaju, koska nautin Böllin ironiasta, jonka hän kohdistaa “pyhään perhejouluun.”

PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani Mitähän siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.

Patsaiden joulumuotia

2010-12-20T11:34:00.000+02:00

Tyttö Espalla. Päässä on lumesta muotoiltu pipo. Villahuivi lämmittää näillä pakkasilla.

Stockan kulman kahdella sepällä on suu suljettu keltaisella liinalla. Pään päällä lumitötterö. Seppä näyttää jotenkin epätoivoiselta, kun se ei saa sanoa sanottavaansa ( klikkaa kuva isommaksi).

Jukka Vienolta on ilmestynyt tänä vuonna tuhti runokirja (377 sivua). Hyvä joululahja runouden ystäville, lukemista riittää pitkäksi aikaa. Lainaan kokoelman nimirunosta pari säkeistöä. Sopinevat tämän hetken hektisiin tunnelmiin.

Autoja,ihmisiä, ratikoita

katkeamattomana virtana

Stockan kulmassa

talvi-illan neonkelmeässä

kun pakokaasua ei

erota pakkashuurusta, hengityshuurua

sielun savusta,

[***]

Mutta syvin kaikista on

mielen murheen hämärä

sitä ei lievitä

katumaasturin

sumuvalojen sarja,ei

Stockan kulman kahvilan

espresson äkkinäinen voima.

Jukka Vieno. Stockan kulma. WSOY 2010

Tonttu ei vaan saa unta.

2010-12-18T12:48:00.000+02:00

Vuodessa on kaksi kuukautta, jolloin poden unettomuutta, toinen on joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen kesäkuu, jolloin on liian valoisaa. Unettomuutta on jatkunut vuosikausia. En selviä noista kuukausista ilman nukahtamislääkettä.

Öisin voisi tietysti tehdä jotain hyödyllistä, esimerkiksi siivota tietokonetta tai kirjoittaa, mutta en jaksa. Kirjojen lukeminen onnistuu, tosin ei aina. Ajatutukset lähtevät helposti harhailemaan. Kun luin tämän vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa lyhyeksi jäänyttä Gallup-haastattelijan uraani. Minua hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu. Sitten rupesin muistelemaan miten monessa teoksessa nenällä on ollut merkittävä osa. Muistin Gogolin Nenän, Cyrano de Bergeracin nenän ja Pinokkion nenän.

Pidän Nenäpäivän päähenkilöstä. Hän on minusta kuin Tatin elokuvien monsieur Hulot, joka on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen, pannut hassun peruukin päähän ja ylimaalannut huulensa. Päähenkilö nimeltään Irma on yhtä hyväsydäminen koheltaja kuin Hulot. Hänelle sattuu ja tapahtuu jatkuvasti kaikenlaisia kommelluksia, varsinkin silloin kun hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.

Voihan nenä! ajattelin, kun olin lukenut Nenäpäivää sivulle 186. Kirjasta olisi tullut loistava, jos se olisi puolet tiiviimpi. Kieli on lähtenyt viemään kirjailijaa, vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie kieltä. Mikko Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän romaanissa tursottaa kieltä kuin kermaa kakun päälle? En ole lukenut hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä.

Näytteeksi lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.

Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.