torstaina, syyskuuta 04, 2014

Ihmeellisiä sattumuksia


Tänään  on  isäni syntymäpäivä,   ja jatkosodan   päättymisestä on kulunut  70 vuotta.    Hän syntyi 110   vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.

Neljä   päivää sitten nousin  metrojunaan Sörnäisten asemalla.  Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan    vastapäätä häntä ja   aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla   nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat.    Nainen  näytti  minulle  kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin  kesä,  ilmestynyt   vuonna  1942,   ensimmäinen  osa  omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta.    Ensimmäinen  osa oli aikoinaan  menestysteos,  sitä  myytiin  neljän kuukauden  aikana  24 000 kappaletta.

Nainen  kertoi, että  hän  oli lukenut  aikaisemmin isäni  Riisutut naamiot, joka  oli  hänestä kiinnostava  kuvaus 30-luvun  aatemaailmasta.   Kerroin  että  se   oli satiirinen  näkemys  kansallissosialistisesta liikkeestä,  johon  isäni    oli  osallistunut nuorena  hulluna. 
Minusta  oli    ihmeellistä kuulla , että  isäni  kirjoja  luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan.    Riisutut naamiot ilmestyi  tasan 70 vuotta  sitten.  Olin  niin  häkeltynyt  kohtaamisesta, että en  älynnyt kysyä  naisen nimeä  ennen kuin hän nousi  metrojunasta pois.

 Kerroin  ihmeellisestä sattumuksesta  Facebook-päivityksessä.  Eräs  fb-kaverini kirjoitti, että   kohtaaminen oli  "terveiset isältä".  Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on  tapahtunut usein, varsinkin nuorena.  Luultavasti kaikille   niitä on sattunut.  Maailma  ei ole  niin  yksioikoinen  paikka  kuin  materialistit väittävät.



 
Tänään, isäni syntymäpäivänä,  sain   dokufiktion  vedokset.   Kerron   Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinanOlin suunnitellut , että  teen viikonloppuna blogitekstin  Ljudmila Ulitskajan  mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta  romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta  nyt se  saa jäädä.  Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on  mennyt jo sakoille.  

 Vedosten lukeminen on  aina  jotenkin  raastavaa.  On  luovuttava   työstä, jota on tehnyt  monta vuotta, ja  annettava sen  lähteä   maailmalle  kuten  aikuiseksi  kasvaneiden lasten.  Lapset  tosin palaavat  takaisin  lastenlasten kanssa, mutta  kirja ei palaa. Se on mennyttä  elämää.

5 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ainahan kirjoihin jää virheitä ja varsinkin kirjoitusvirheitä. Ehkä saat niitä kiinni, onnea!

Minulla on lukuvuoroa odottamassa myös se Riisutut naamiot, löydän sille vielä ajan lukea. Kunhan tästä pimenee eikä jatkuvasti tee mieli ulos.

Niin joo, se Jungin synkronisiteetti. Hämärä käsite, mutta hirveän jokapäiväinen tapahtuma kelle tahansa!

Liisu kirjoitti...

Minulle isäsi, Anita, on jo tuttu aikaisemman, myös lapsuudestasi kirjoittamasi kirjan luettuani jo kauan sitten. Silloin näit hänet lapsen silmin.

Tämä tulossa oleva kiinnostaa, lupaathan siinä kertoa myös isäsi tarinan ehkä laajemminkin.

Tuo kohtaus junassa, on mielenkiintoinen. Muistan kun kerran jossain yhteydessä, olisikohan ollut Lahden kirjailijakokouksen yleisötilaisuudessa, huomasin penkillä vieressäni istuvan naisen lukevan kirjoittamaasi kirjaa, juuri kun olin itse lukenut sen missä kerrot olostasi Italiassa. Jo siinä yhteydessä tuntui oudon kivalta, kun joku muukin oli kirjastasi niin kiinnostunut että oli ottanut sen evääkseen kokoukseen siltä varalta, että joku esillä oleva asia ei niin kovin kiinnostaisikaan.

Joskus, kun heräsin unesta, jossa juttelin äidin kanssa, äiti soitti tai tuli käymään. Tätä ei enää tapahdu; äiti on vain kuvana seinällä. Ja minulla on häntä ikävä.

Isäni muistuttaa vähän sinun isääsi kasvonpiirteiltään. Miehelläni on joissakin tilaisuuksissa yllään isäni musta puku, joka on räätälin tekemä ja johon kuuluu liivit, mutta on muuten niin yksinkertainen, että se käy parhaasta juhlapuvusta. Mies on ylpeä siitä kun voi kantaa isäni asua. Ja kyllä se hänelle hyvin sopii. Housujen lahkeita hän on vain joutunut vähän kaventamaan.

(minulla on tälläkin hetkellä päällä äidin itselleen kutoma villatakki. Se on lämmin ja mieluisa. Tulee tunne, että äiti lämmittää minua,)

Merkillistä, mitä enemmän vuosia kuluu, sitä enemmän kaipaa lapsuuttaan. Sen muistaa onnellisena aikana, vaikka oli niitä murheita lapsenakin. Nyt ne tuntuvat vain pumpuliin käärityiltä. Tämän hetken murheet tuntuvat välillä kaatavan koko maailman. Surkean maailman, jota joutuu seuraamaan sekä radiosta että tv:stä. Sanomalehteä ei enää tilata. Sen lukeminen vei aivan liian paljon aikaa.

Anita Konkka kirjoitti...

Ripsa ja Liisu,

Synkronisiteetti on todella arkipäiväinen tapahtuma, kuten sanoit Ripsa, niin arkipäiväinen, että siinä mitään merkittävää edes huomaa.

Joku ihminen tulee spontaanisti mieleen, kun kävelee kadulla, ja hetken kuluttua se ihminen kävelee kadulla vastaan. Tai näkee unessA jonkun ihmisen, jota ei ole ajatellut aikoihin, ja se ihminen soittaa seuraavana päivänä.

Mulla on ollut näitä synkroniseetti-juttujs tällä viikonopulla. Serkku löysi yllättäen äitini lähettämän kirjeen äidilleen, mun tädilleni, ja toi kirjeen minulle. Kirje toi uutta tietoa äitini nuoruudesta, ja sai aikaan muutoksia muistelmien korjausvedokseen.

Lauantai-iltana tapasin naisen, joka oli isäni työtoveri Södikalla 50-luvulla. Tänään (sunnuntaina) sain häneltä valokuvan isästäni, hänen lähtiäisistään Södikalta. Merkittävä yhteensattuma, jungilainewn synkroniseetti sekin.

Anna Amnell kirjoitti...

Anita, sydämelliset onnittelut muistelmiesi ilmestymisen johdosta. En ole vielä lukenut, mutta tulen lukemaan Unennäkijän muistelmat mielenkiinnolla.

Isäsi nimi on tullut tutuksi varsinkin käännöksistä.
Mieheni on lukenut aivan äskettäin muutaman niistä, mm Dostojevskia.

Anita Konkka kirjoitti...

Kiitos Anna onnitteluista. Löydät muistelmista varmaankin tuttuja asioita, koska kuulut sukupolveen joka on kokentu sodan varhaislapsuudessaan.