lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Identiteetti

Syysilta Kalliossa.

Tiedoksi uusille lukijoille:  Tämä on  Bloggerin  dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa  saat näkyviin koko kirjoituksen.   Yläpalkista voit valita  millaisessa näkymässä haluat   katsella blogiani. Jos pidät enemmän  perinteellisestä näkymästä, liitä  osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava  koodi: /?v=0  (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman  välilyöntejä). 

Bloggerin  dynaaminen näkymä on  ollut käytössä vajaan kuukauden.  Sitä  kehitetään  kaiken  aikaa.   Minä kaipaan  Magazine- näkymän "Lue lisää" -  painiketta, joka  avaa koko kirjoituksen.    Lukuisat bloggaajat toivovat  sivupalkkien  gadgetteja (blogrollia jne.)  takaisin.  Kehitystyö jatkuu,  kaikki  tuleee ajallaan.  Ja nyt  otsikon lupaamaan asiaan.

Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä  ennen kuin heidät  karkoitettiin  kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja  vapaa-ajattelija,  kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia.  Hän  toimitti   elintarvikkeita  pietarilaisille.   Pietarilaiset   haukkuivat  inkerinsuomalaisia tšuhniksi.   Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan.  Tiedä häntä.  Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun  tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää   tuoneet toreille   maitoa,  voita, kananmunia ja   muita elintarvikkeita. 

Inkerin  kulttuuriseuran järjestämän   taideillan jälkeen  mietin jälleen  kerran  inkerinsuomalaista identiteettiä.  Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he  pitävät  matalaa profiilia ja  peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät  edes taiteilijat  tuo itseään suuremmin  esille,  ovat   vaatimattomia, toisin kuin  karjalaiset,  jotka  osaavat  ottavat tilan itselleen, kun  inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä.  Isäni  ei    tosin  noihin vaatimattomiin kuulunut.

Identiteetin  muodostumiseen  on varmaankin vaikuttanut    lutherinusko, joka  suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä   vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli  paha joutua   silmätikuksi.  Niinpä  inkerinsuomalaisista kehittyi  nöyrää ja vaiteliasta kansaa,  joka  ei tunteitaan paljastanut  niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti.  Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi  ollut.  

Aika ja paikka   ovat   muokanneet inkerinsuomalaisten   identiteettiä.    He  ovat  eläneet venäläisen  valtaväestön   keskuudessa  tyhminä ja  halveksittuina  tšuhnina.   Stalinin aikana heitä vainottiin.  He eivät uskaltaneet  käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi. 

Minun identiteettini ei voi olla   inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut   Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä.  Kipupiste  identiteetti kuitenkin oli  lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua  ryssäksi.

 Lisää  inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.    











4 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Sanot että luterilainen kirkko. Mutta oliko sitten Kannaksella tai Viipurissa kirkko missään roolissa? En muista kuulleeni muusta kuin julmetun monikulttuurisesta taustasta.

Sen sijaan muistan joitakin tarinoita suomalaisista orjista (maaorja?) venäläisissä "hoveissa" eli vissiin kartanoissa, kuka se oli se yksikin runonlaulaja, Larin Paraske, joka oli syntyjään vissiin orja. Ja karjalainen. Tuskin heillä juuri oli mitään kansalaisoikeuksia, mutta ei ollut venäläisilläkään maaorjilla. Englanninkieliset sanat slav ja slave ovat sukulaisia, slaavi ja orja.

Muistan että koulun historian tunnilla sanottiin inkeriläisten olevan suomalaisia ja muuttaneen Suomesta jonkun ruotsalaiskuninkaan, ellei peräti Kristina-kuningattaren, määräyksestä Inkerinmaalle, jota ruotsalaiset kutsuivat nimellä Ingermansland. Pietaria ei silloin vielä ollut, sitä alettiin rakentaa vuonna 1700. Ja siis Pietari Suuri sai tämän nerokkaan oivalluksen ja pani maan tasalle suomalaiskaupungin, joka oli sillä paikalla. Nevan laskupaikka oli suurvallan luonnollinen pääkaupungin paikka. Neva tarkoittaa ainakin eteläpohjanmaaksi suota.

Karjalaiset mainitaan iloisiksi. Ehkä karjalaisten asuinalueille ei ollut rakennettu venäläisiä hoveja? Viipurissa sanotaan asuneen ainakin baltteja, venäläisiä, suomalaisia ja karjalaisia. Eikä sitä paitsi pidä unohtaa inkeroisia, joilla on suomensukuinen kieli, mutta jotka siis eivät ole suomalaisia.

Epäilen siis luterilaisen kirkon ansiota inkeriläiseen melankolisuuteen.

Anita Konkka kirjoitti...

Inkeriläisen identiteetin kaksi peruspilaria olivat lutherinusko ja suomenkieli. Joka pitäjässä oli iso kirkko. Neuvostoaikana kirkoista tehtiin klubihuoneistoja ja elokuvateattereita. Kun Neuvostoliitto romahti kirkkoja ruvettiin kunnsotamana ja rakentamaan uudelleen.

Minun isoisäni oli poikkeuksellinen inkeriläinen, koska oli vapaa-ajattelija.

En sanoisi inkeriläisiä melankoolisiksi, sulketuneita toki ovat, ja epäluuloisia, mutta siihen ovat vaikuttanut Stalininajan vainot.

Anita Konkka kirjoitti...

PS.

Inkeriläisen identiteetin pilareita lisäksi:
1) kontrolloiva kyläkulttuuri,
2) venäläisen valtaväestön väheksyvä asenne.
Se saattaa olla osasyynä inkeriläisten alemmuuskompleksiin. Vähättelevät itseään ja häpeävät juuriaan.

Ripsa kirjoitti...

Joo, niin juuri. Stalinin ajan vainot ovat olleet sen verran kaameat että onhan niiden pitänyt vaikuttaa. Mutta olisi niiden pitänyt yhtä lailla vaikuttaa Aunukseen ja Vienaan, mutta olivatko karjalaiset sitten enemmän ortodokseja? Luterilaisuus on tottakai yhdenlainen tekijä ja meillä on Etelä-Pohjanmaalla ollut aika tarkka kyläkulttuuri, että siinä on täytynyt olla samaa oli sitten luterilainen maaseutu missä tahansa.

Tuo kuva isovanhemmistasi on kyllä hieno. Minun isovanhemmistani on vain hääkuva, ei muuta. Toisista ei sitäkään. Tai sitä ei ainakaan annettu minulle koska olin isäni lapsi. Suvut ovat kamalia.