Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
3 kommenttia:
Kiitos kirjailijoille, teille molemmille. Koskenpesään palaaminen on täytynyt olla liikuttavaa. Minä vetistelen joka vuosi pari päivää,kun tulen tänne miesvainajani lapsuudenkotiin kesäksi. Meilläkin on tuollaiset hauen leukaperät, ehkä vähän isommat; voisi kantelon rakennella. Hauskaa juhannusta!
Hei Outi Kaarina, hauskaa juhannusta myös sinulle.
Lapsuuden paikkoihin palaaminen on aina liikuttavaa. Hämmästyttää miten ne isot kivet ovatkin niin pieniä! Alkuperäinen muistikuva, se minkä pienenä on nähnyt ja kokenut, on valtavan voimakas.
Olis pitänyt laittaa tulitikkurasia hauen leukaluiden viereen, niin katsoja olisi saanut käsityksen niiden koosta. Kanteletta ei noista hampaista tosin olisi tullut. Minun veljeni joka näki sen hauen, muisteli että se oli hänen mittaisensa ja painoi varmaankin saman verran kuin hän.
Minä kävin isän kesäpaikassa Salmenkorvalla viimeksi 1991, siitä on siis j0 20 vuotta. Tekisi mieli käydä, mutta pelkään nähdä kaiken sen hävityksen. Mökkiäkään ei kuulemma enää ole.
Lähetä kommentti